Elokuun tähtiyö

Kasvava puolikuu iltataivaalla lähellä horisonttia voi olla
kiinnostava havaintokohde. Kuva © Kari A. Kuure.

Elokuun loppupuoli on perinteisesti aikaa, jolloin tehdään uuden havaintokauden havainnot yötaivaalta. Kuukauden alkupuoli on vielä yön pimeimpänäkin hetkenä valoisaa, joten vain joistakin kirkkaimmista ilmiöistä voidaan havaintoja tehdä. Mielenkiintoisimpia kesäyönilmiöitä on ilman muuta hohtavat yöpilvet, joita voi hyvällä onnella ihailla heinäkuun loppupuolelta elokuun ensimmäiselle puoliskolle Tampereen pohjoishorisontissa.  Maamme etelärannikolla niitä on havaittu jo heinäkuun alkupuolelta lähtien, mutta tänä vuonna ne ovat olleet himmeitä.

Elokuun pimenevinä öinä voitaisiin nähdä myös revontulia. Aurinko on kuitenkin lähellä aktiivisuusminimiään, joten kovin kirkkaista reposista ei juuri ole toivoa. Silti silmänsä pitäisi pitää avoinna revontulien varalta, sillä aktiivisuuminimiin liittyvät korona-aukot voivat synnyttää joskus hyvin kirkkaitakin revontulia.

Elokuun alkupuolella Jupiter on jo hyvin matalalla lännessä auringonlaskun jälkeen. Planeetan korkeus on vain parisen astetta, joten havaintokohteeksi siitä ei juuri ole. Saturnus sen sijaan on etelässä noin kuuden asteen korkeudella, joten sen havaitseminen visuaalisesti pitäisi onnistua suhteellisen hyvin. Taivaalla, mutta hyvin matalalla, näkyy myös Kuu, jonka vaihe on kasvava. Näin ollen siitä voi visuaalisesti tehdä hyviä havaintoja. Horisontin läheisyys merkitsee valtavaa ilmamassaa Kuun ja havaitsijan välillä ja se soveltuu valokuvattavaksi vain erittäin hyvissä havaintokeleissä. Onneksi tyynenä iltana keli voi olla hyvä varsinkin jos päivä ei ole ollut helteinen.

Elokuun ensimmäisen kolmanneksen vaihtuessa toiseksi auringonlasku koittaa aina vain aikaisemmin. Auringonlaskun jälkeen Jupiter on juuri ja juuri horisontin yläpuolella mutta painuu sen alapuolelle hyvin nopeasti. Saturnus on edelleen etelätaivaalla joskin hieman alempana kuin aikaisemmin. Elokuun täysikuuta lähellä oleva Kuu nousee vasta auringonlaskun jälkeen ja se näkyy etelässä ollessaan hyvin lähellä horisonttia. Korkeutta on vain alle 20 astetta.

Tulipallo kevään taivaalla. Kuva © Tampereen Ursa ry.

Perseidien meteoriparvi saavuttaa maksiminsa elokuun 12. päivänä. Parhaimpina vuosina tällöin on mahdollista nähdä useita kymmeniä suhteellisen kirkkaita meteoreja tunninaikana, jos havaintoja tekee kiinteästi. Valitettavasti Tampereen horisontissa yötaivas on vielä hyvin vaalea, joten vain kirkkaimmat meteorit tulevat näkyviin.

Elokuun toisen kolmanneksen vaihtuessa viimeiseksi tilanne iltataivaalla ei ole oleellisesti muuttunut. Jupiter laskee horisonttiin heti auringonlaskun jälkeen ja Saturnus on matalalla eteläisellä taivaalla. Kuu on lähellä Aurinkoa, joten sen näkymisestä ei ole toivoa ennekuin aivan kuukauden lopulla. Silloin se on iltataivaalla.

Tähän aikaan myös tähtitaivaan opiskelu on otollisinta aikaa. Taivaalla näkyvät kirkkaimmat tähdet, joten ero tähtikarttaan on mahdollisimman pieni. Näin ollen kuvioiden tunnistaminen on tavallista helpompaa. Tähdistöjen ja tähtikuvioiden lisäksi huomionsa voi kiinnittää etelätaivaalla näkyvään kirkkaiden tähtien muodostamaan isoon kolmioon jota sanotaan Kesäkolmioksi. Se muodostuu Kotkan Altairista, Lyyran Vegasta ja Joutsenen Denebistä.

Syyskauden tähtitaivaan erikoisuus on se, että ilta illan jälkeen tähtitaivas näyttää aina olevan samassa asennossa auringonlaskun jälkeen. Ilmiö alkaa elokuussa ja jatkuu aina marraskuun lopulle. Se johtuu yksinkertaisesti kahdesta erillisestä tapahtumasta: maapallon pyörimisestä ja Auringon pohjois-etelä-suuntaisesta liikkeestä. Jälkimmäisestä johtuu se, että Aurinko laskee horisonttiin aina vain aikaisemmin.

Maapallon pyörähdys aika tähtien suhteen on käytössä olevan keskiaurinkovuorokautta noin 4 minuuttia lyhyempi. Sattumalta nämä molemmat tapahtumat ovat vaikutukseltaan suunnilleen samansuuruisia ja samansuuntaisia. Tästä syytä tähtitaivas on havaitsijan suhteen samassa asennossa noin 4 minuuttia myöhemmin illasta toiseen ja auringonlaskukin on suunnilleen saman ajan myöhemmin, joten lopputulos on, että tähtitaivas on iltahämärissä samassa asennossa ilta illan jälkeen. Keväällä ilmiö on vastaava mutta aamutaivaalla!

Teitpä mitä havaintoja tahansa, niitä voi ilmoittaa Ursan Taivaanvahtiin (taivaanvahti.fi). Foorumi ei ole tarkoitettu yksinomaan harrastajille, vaan sinne havaintoilmoituksen voi tehdä kuka tahansa. Jos saat otettua valokuvan ilmiöstä, niin aina parempi. Erityisen toivottavia ovat havainnot tulipalloista (erittäin kirkas meteori), hohtavista yöpilvistä ja revontulista, mutta kaikki muutkin havainnot ja valokuvat kelpaavat.

Pilkkuryhmä 2665 kasvaa voimakkaasti – näkyy paljain silmin!

Auringonpilkkuryhmä 2665 lauantaina 8.heinökuuta, jolloin se
oli voimakkaassa kasvussa mutta ei vielä näkynyt paljain silmin.
Kuva © Kari A. Kuure

Aurinkoon syntyy silloin tällöin pilkkuryhmiä joiden koko mahdollistaa niiden näkemisen paljain silmin! Luonnollisesti pilkkuryhmää ja Aurinkoa yleensä katsottaessa täytyy käyttää aurinkosuodatinta tai tumminta (No 14) hitsaussuojalasia.

Paljain silmin näkyvät pilkkuryhmä eivät ole kovinkaan yleisiä Auringon lähestyessä aktiivisuus minimiä. Minimi odotetaan saavutettavan vuoden–puolentoista kuluttua tai vasta vuonna 2020. Aktiivisuuden huippuaikoina Auringossa voi olla useitakin paljain silmin näkyviä pilkkuryhmiä samanaikaisesti, joskin silloinkin niitä esiintyy harvakseltaan.

Auringonpilkkujen kokoa mitataan niiden pinta-alan mukaan ja tavallisesti koko ilmaistaan Auringon näkyvän kiekon miljoonasosissa. Tätä kirjoittaessani pilkkuryhmän 2665 koko on 710 miljoonasosaa[1] ja kasvua on viimeksi kuluneen vuorokauden aikana tapahtunut peräti 230 miljoonasosaa. Normaalina pidetyn näkökyvyn omaavan ihmisen pitäisi pystyä näkemään yli 700 miljoonasosan kokoiset pilkkuryhmät paljain silmin.

Suurikokoisimmat pilkkuryhmät ovat myös pitkäikäisimpiä. Ei ole mitenkään harvinaista, että hyvin isokokoiset ryhmät ovat näkyvissä Auringonpinnalla yli kuukauden. Tässä ajassa Auringon pyörimisliike tuo ne näkyviin uudestaan seuraavalla kierroksella. Joskus näin on tapahtunut joillakin tosi isoilla ryhmillä parikin kertaa (ikä siis yli 2 kuukautta).

Kiertoaika Auringon ympäri riippuu hieman leveyspiiristä, missä pilkkuryhmä on. Ekvaattorin läheisyydessä kiertoliike on nopeinta, yhteen kierrokseen kuluu noin 28 vuorokautta. Suuremmilla leveyksillä pyöriminen on hieman hitaampaa, kiertoaikaa tulee yleensä auringonpilkkujen esiintymisalueiden reunalla noin vuorokausi lisää. Napa-alueet pyörähtävät itsensä ympäri noin 33 vuorokaudessa.

Auringon havainnointiin voi käyttää kiikaria tai kaukoputkea, millaisia havaintovälineitä sitten itse kullakin on käytettävissä. Ainoa vaatimus on, että kaikki havaintovälineet on varustettava objektiivin eteen kiinnitettävällä aurinkosuodattimella. Paras suodatin on AstroSolar-kalvosta valmistettu suodatin, jonka valmistusohjeet löytyvät artikkelista

http://avaruusmagasiini.blogspot.fi/2017/05/tahtiharrastajan-kaukoputki-nain-teet.html

Huomautukset

[1] Pilkkuryhmän koon ja kehityksen voi tarkistaa päivittäin osoitteesta

https://www.spaceweatherlive.com/en/solar-activity/sunspot-regions#2665

Kirjauutuus: Kuinka satelliittipaikannus toimii?

Markku Poutanen

Sateliittipaikannus

351 sivua

Ursa ry.  2016

ISBN 978-952-5985-41-2

Lähes jokainen meistä on joskus käyttänyt satelliittipaikannusta hyväkseen, joko etsiessään osoitetta tai määränpäätä kännykällään. Kännyköiden paikannussovellukset ovatkin varmasti suuri ryhmä yksittäisistä sovelluksista, joita käytetään säännöllisesti. 

Kaikenlaisessa liikenteessä (maa, ilma ja meri) satelliittipaikannuslaitteet ovat arkipäivää ja ilman niitä tuskin tulisimme toimeen jo pelkästään siitä syystä, että liikenteen määrä ja tarkkuusvaatimukset ovat kasvaneet merkittävästi vain muutaman vuosikymmenen takaisesta.

Joku meistä paikannussovelluksia käyttävistä on saattanut miettiä sitä miten koko paikannusjärjestelmä toimii? Useimmat meistä varmasti tietää, että maapalloa kiertävä parvi satelliitteja on se ”villakoiran ydin” mutta siihen useimpien tietämys sitten päättyykin. Markku Poutanen on asiasta kirjoittanut jo vuosia sitten (1998) kirjan GPS-paikanmääritys mutta kuten arvata saattaa, se on jo ajat sitten vanhentunut. Poutanen ei kuitenkaan tyytynyt päivittämään kirjaansa, vaan kirjoitti saman tien kokonaan uuden kirjan, joka sai nimekseen Sateliittipaikannus. Ja aikamoinen tietopaketti uudesta kirjasta syntyikin.

Satelliitinpaikannusjärjestelmistä yhdysvaltalainen GPS on tietysti tunnetuin mutta ei ainoa. Venäläiset alkoivat jo Neuvostoliiton aikana rakentaa omaa järjestelmää, joka tunnetaan nimellä CLONASS. Neuvostoliiton hajottua järjestelmän toimintakyky romahti muutamaksi vuodeksi, mutta nyttemmin Venäjä on korjannut sen puutteet ja uudistanut sitä, joten CLONASS on nykyisin varsin hyvin toimi järjestelmä.

Euroopan unioni ja ESA ovat yhdessä kehitelleet ja rakentaneet ensi vuonna täyteen käyttöön valmistuvan Galileo-järjestelmän ja kiinalaisilla on lähinnä Aasiassa toimiva BeiDou-järjestelmä. Eivätkä paikannusjärjestelmät vielä tähän lopu, sillä Japanilla ja Intialla on kehitteillä omat järjestelmät.

Hyvin paljon yksinkertaistetusti voidaan satelliittipaikannusjärjestelmän toimivan siten, että vastaanotin (paikannin tai kännykkä) vastaanottaa vähintään neljän satelliitin signaalin. Signaali sisältää mm. aikatiedon, jonka perusteella vastaanotin laskee etäisyydet kuhunkin satelliittiin. Laskettujen etäisyyksien 3D-risteyskohdassa sijaitsee vastaanotin. Periaate on siis yksinkertainen, mutta siihen se yksinkertaisuus päättyykin.

Tulosta täytyy muuntaa ja muuttaa hyvin paljon ennen kuin se on pisteenä paikantimen ruudulla. Poutanen käsittelee näitä tuhansia laskutoimituksia ja muita muunnoksia kirjassaan hyvin perusteellisesti. Kirjan sivuilta löytyy satoja laskumatriiseja, jopa niin paljon, että tällaisella perusinsinöörillä on hieman vaikeuksia seurata kaavojen johtoa ja merkitystä, varsinkin kun opiskeluajoistani on jo kulunut reilusti yli kolme vuosikymmentä. Onneksi matematiikka kirjassa ei ole sen ainoa ansio, vaan järjestelmien kuvaukset ja muunnokset on selostettu myös tekstein.

Tavallinen tähtiharrastajakin voi tutustua myös harrastuksensa aihepiiriin kirjan avulla. Luvussa 3, joka on otsikoitu Tähtitieteelliset vertausjärjestelmät, tähtiharrastajat voi syventyä opiskelemaan pallotähtitieteen peruskäsitteitä ja koordinaatistojärjestelmiä. Samalla kun pallotähtitieteen käsitteistö tulee tutuiksi, niin samalla kasvaa ymmärrys siitä, kuinka käsin laskemalla jouduttiin selvittämään havaittavan kohteen koordinaatit vielä muutama vuosikymmen sitten. Nykyisin tämän laskentatyön tekevät tietysti tietokoneet, tabletit tai jopa kännykät.

Kirjaa tulevat tarvitsemaan monet satelliittipaikannuksen kanssa tekemisiin joutuvat henkilöt olivatpa he insinöörejä tai tietokonenörttejä. Kirjaa voin myös suositella niille, jotka haluavat tutustua satelliittipaikannukseen pintaa syvemmältä ja tietysti tähtiharrastajille, joiden yleissivistykseen tulisi kuulua jonkinasteinen ymmärrys paikannuksesta.

Kari A. Kuure

 Kirja on ostettavissa kirjakaupoista ja Ursan (netti)kirjakaupasta. Tampereen Ursan jäsenet voivat hankkia kirjan jäsenhintaan syksyllä tehtävässä yhteistilauksessa.

Kirjauutuus: Miksi kaikki ihmiset eivät usko?

Toimittanut Tiina Raevaara

Voiko se olla totta?

Kirjoittajat:
Tiina Raevaara
Kari Enqvist
Arno Kotro
Raimo Puustinen
Markku Myllykangas
Anja Nystén
Vesa Linja-aho
Hannu Lauerma
Heikki Nevala
Jukka Häkkinen
Marjaana Lindeman
Risto K. Järvinen

227 sivua

Julkaisija Skepsis ry.

Kustantaja Ursa ry.

ISBN 978-952-5985-47-4

Skepsis ry on ansiokkaasti tehnyt työtä rationaalisen ajattelun puolesta ja kaikenlaista huuhaa-uskomuksia vastaan. Valitettavasti useimmat huuhaa-väestä elävät omissa kuplissaan, jolloin asiallinen ja tieteelliseen näyttöön perustuva tieto ei heitä tavoita, tai ainakaan he eivät suostu muuttamaan uskomuksiinsa perustuvia käsityksiään.

Voiko se olla totta? -kirjan kirjoittajina on useita keskeisiä vaikuttajia, joilta olemme tottuneet saamaan teräviä ja kriittisiä puheenvuoroja huuhaa-asioista. Näin on myös tässä kirjassa, jonka artikkelien aiheet ulottuvat tieteen olemuksesta erilaisten uskomushoitojen kautta pohdiskeluun erilaisten uskontojen ja uskomisien syiden kartoittamiseen.

Kirjan kirjoittajien artikkelit kukin ansaitsisi tulla tässä yhteydessä esitellyksi, mutta tyydyn käsittelemään vain Kari Engvistin ja Marjaana Lindemanin tekstejä.

Kari Enqvistin kirjoitus, otsikoltaan ”Miten tunnistaa tieteellinen tieto?”, on hyvin ajankohtainen, sillä medioiden uutiset ovat tulvillaan kaikenlaisia juttuja ja aiheita, joita väitetään tieteen tutkimustuloksiin perustuviksi. Useinkaan näin ei ole, tai ainakin tutkimustulosten tulkinta on ollut hyvin kyseenalaista ja uutisen toimittaneen henkilön maailmankuvan värittämää. Enqvistin kirjoitus on hyvin kriittinen ja erityisen terävää. Tästä syystä artikkelin lukeminen olisi tärkeää kaikille mutta erityisen tärkeää tieteen tutkimuksista kertoville ja kirjoittajille, siis tiedetoimittajille ja blogien pitäjille.

Marjaana Lindemanin artikkelin otsikko on ”Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen?”. Varmasti jokainen hiemankin kriittisesti ajatteleva ihminen on tätä kysymystä pohtinut. Miksi muutoin niin järkevät ihmiset uskovat horoskooppeihin ja muuhun huuhaaseen. Aivan hiljattain tuli nettiuutisissa tieto jostakin tutkimuksesta (lähdettä tosin ei mainittu), että yhdysvaltalaisista enemmän kuin puolet uskoo avaruuden muukalaisten (”alienien”) vierailleen maapallolla tai jopa oleskelevan täällä jatkuvasti. Suomalaisten usko ”muukalaisiin” ei ehkä ole aivan näin yleistä, mutta kovinkaan suuri ero ei varmasti ole.

Lindemanin kirjoitus selventää näiden uskomuksien syntyä ja syitä jopa akateemisesti koulutettujen keskuudessa. Itse olen joskus sanonut, että akateeminen koulutus ei suinkaan estä huuhaauskomusten syntymistä, vaan pikemminkin altistaa niille! Lindemanin artikkeli osittain vahvistaa näkemykseni olevan ainakin oikean suuntainen. Kirjoituksensa lopuksi Marjaana Lindeman kääntääkin otsikkonsa toisin päin ja kysyy: ” Miksi kaikki ihmiset eivät usko?”.

Kenen tai keiden kirjaa Voiko se olla totta? toivoisin lukevan. Ensimmäisen listalla on tietysti erilaisiin uskomuksiin uskovat ihmiset, mutta se taitaa olla turha toive. He kun elävät edelleen siinä erittäin vahvassa omassa kuplassaan, johon millään asiallisella tiedolla ei voi vaikuttaa. Kirjan todelliset lukijat lienevät jo valmiiksi kriittisesti ajattelevat ihmiset (myös ehkä omassa kuplassaan) mutta toivottavasti myös ne, jotka horjuvat näiden kahden kuplamaailman välimaastossa. Ilman muuta se on tärkeää kaikille tiedejournalisteille ja blogisteille, joiden työ tai agenda on oikean tiedon välittäminen ”suurelle yleisölle”. Asiallista kesäluettavaa kaikille!

Kari A. Kuure

PS. Kirja on myynnissä Ursan nettikirjakaupassa. Tampereen Ursan jäsenet voivat hankkia kirjan jäsenhintaan syksyllä tehtävän yhteistilauksen yhteydessä.

Tampereen Ursa on muuttanut hieman kirjavälityksensä toimintaa siten, että varsinaista myyntivarastoa tähtitornilla ei enää pidetä, vaan kaikki jäsenhinnalla jäsenistölle myytävät kirjat hankitaan yhteistilauksessa muutaman kerran vuodessa.

Kesäkuun tähtitaivas

Kesäkuun planeetta on Jupiter. Kuva © Kari A. Kuure.

Perinteisesti kesätaivas on koettu niin vaaleaksi, että useimmat harrastajat unohtavat koko harrastuksensa kunnes taas syksyn pimeät illat koittavat. Tämä on kuitenkin turhaa, sillä tähtitaivaalta löytyy jonkin verran havaittavaa myös leppeisiin kesäöihin, etenkin jos käytössä on goto-ohjattu kaukoputki.

Näin kesäkuun alkupuolella taivaalta löytyy helposti Jupiter ja Saturnus. Lisäksi ensiyönä täysikuuta lähestyvä Kuu loistaa kirkkaana. Täysikuu on kesäkuun 9 päivänä (kello 16.10), jolloin se nousee horisontin yläpuolelle kello 23.11. Tällä kertaa Kuu on ratansa kaukaisimmassa osassa ja etäisyyttä on noin 405 200 km. Tästä syystä kyseessä ei ole superkuu vaan minikuu ja me näemme sen ”vain” 29,48 kaariminuutin kokoisena. Kovin korkealle täysikuu ei kohoa, sillä etelämeridiaanin ylitys (kulminointi) tapahtuu seuraavan vuorokauden puolella kello 2.32 noin 8,2 asteen korkeudella.

Jupiter on ollut hyvin näkyvissä koko kevätkauden ajan. Edelleenkin se on erinomaisesti näkyvissä ja kesäkuun 10. päivänä se kulminoi 24,6 asteen korkeudessa kello 20.59. Jupiterin kirkkaus on -2^m, joten se pitäisi löytyä taivaalta paljain silminkin hämärässä kesäyössä. Jupiterin kulmahalkaisija on noin 40 kaarisekuntia, joten tarkkasilmäisimmät näkevät sen pienenä pintakohteena. Kiikarilla ja kaukoputkella sen ekvaattorivyöt erottuvat selvästi. Kesäöinä usein havaintokeli on suhteellisen hyvä. Tämä on myös parasta aikaa valokuvata Jupiteria, sillä vaalea taustataivas vähentää kontrastieroja ja samalla ylivalottamisen vaara vähenee. Kontrastia voi sitten kuvankäsittelyssä lisätä, joten pilvipeitteen yksityiskohdat eivät juuri kärsi valoisuudesta.

Kesäkuun kuluessa Jupiter laskee horisonttiin yhä aikaisemmin ja kuukauden lopulla se tapahtuu jo kello 1 tietämillä. Samalla etelämeridiaanin ylitys tapahtuu aina vain alempana ja ilmamäärä kasvaa planeetan ja meidän välillä. Näin ollen havaintoaika jää suhteellisen lyhyeksi mitä pisimmälle kesä kuluu. Näin ollen Jupiterin hyvät havaintomahdollisuudet alkavat olla vähissä, sillä se palaa havaittavaksi vasta marraskuussa aamutaivaalle. Ja kaikkiahan tietävät marraskuun ja joulukuun säätilan Suomessa.

Saturnus näkyy matalalla taivaalla ja kovin selkeää
kuvaa siitä ei saa ilmakehän turbulenttisuuden vuoksi.
Kuva © Kari A. Kuure.

Saturnus on myös hyvin kesäkuun yössä näkyvissä. ”Hyvin ja hyvin” sillä planeetta sijaitsee Käärmeenkantajassa ja tästä syystä näkyy Suomessa hyvin matalalla eteläisellä taivaalla. Saturnus nousee kesäkuun 10 päivänä kello 22.50 ylittää etelämeridiaanin kello 1.45 seuraavana aamuna. Silloin sen korkeus on vain 6,5 astetta, ei siis kovinkaan hyvin valokuvauksen kannalta. Sen sijaan visuaalisesti havaittuna se voi jo antaa jonkinlaisen mielikuvan tulevien vuosien loistokkuudesta.

Saturnus on häviämässä havaittavien taivaankappaleiden joukosta koko loppuvuodeksi, sillä se näkyy vain yhä alempana ja laskuaika siirtyy kohti iltaa. Kesäkuun kesäyöt ovatkin siis koko vuoden parasta aikaa Saturnuksen havaitsemiseen. Saturnus ei ole kovinkaan kirkas, kirkkauden ollessa 0,1m ja kulmahalkaisija noin 18 kaarisekuntia. Planeetan löytäminen visuaalisesti voi olla haastavaa, mutta onneksi goto-ohjaus ei hämäryydestä välitä.

Venus on kirkastunut alakonjunktion jälkeen ja näkyy nyt lähes puolikkaana. Planeetan elongaatio on noin 45 astetta, joten sen turvallinen havaitseminen päivätaivaalta on mahdollista. Jos kaukoputkessa ei ole kunnollista goto-ohjausta, turvallisinta on valita havaintopaikka siten, että Aurinko on jonkin rakennuksen takana. Venus nousee kesäkuun 10. päivänä kello 2.56, kulminoi kello 10.20 lähes 39 asteen korkeudella ja laskee 17.45.

Kesäajan täysikuut

Elokuussa Kuu näkyy matalalla ja luo maisemaan
oman viehätyksensä. Kuva © Kari A. Kuure.

Monilla on romanttinen mielikuva kesäaikaisista, etenkin elokuun täysikuista. Mielikuvissamme keltainen ja valtavan suurena horisontissa näkyvä täysikuu on hyvin tunnelmallinen, johon koko kesäkausi huipentuu.

Mielikuvalle on toki aivan todellinen pohja, sillä täysikuut kesäaikana näkyvätkin hyvin lähellä horisonttia jopa korkeimmillaan ollessa etelämeridiaania ylittäessään (transit). Sen sijaan Kuun suuri koko on enemmänkin illuusiota kuin todellinen ilmiö, sillä ainakin tänä vuonna täysikuiden aikaan Kuu sijaitsee ratansa kauimmaisessa osassa, jopa suorastaan hyvin lähellä apogeumia^[1] (8.6. kello 22).

Täysikuu Kuun havaitsijan kannalta on huonoa aikaa, sillä Kuun pinnamuodoille ei synny näkyvää varjoa ja kuunpinta näkyy meille lähes piirteettömänä, ainoastaan pinnan erilaiset heijastusominaisuudet luovat jonkinlaisia (tuttuja) piirteitä Kuuhun. Niinpä kesäaika voikin rauhassa keskittyä täysikuun maisemallisiin ominaisuuksiin ja valokuvat niitä, siellä missä itse kukin liikkuu.

Täysikuu				Nousu		Transit		Lasku
pvm	aika [hh:mm]	etäisyys [km]	näennäinen koko [' "]	aika [hh:mm]	atsimuutti [dd mm ss]	aika [hh:mm]	korkeus [°]	aika [hh:mm]	atsimuutti [dd mm ss]
11.5.2017	0:43	405 208	29 28	21:01(-1d)	117 58 29	1:28	14,4	5:46	239 32 00
9.6.2017	16:10	405 969	29 25	22:15	132 54 20	1:44(+1d)	8,8	05:10(+1d)	226 16 42
9.7.2017	7:07	402 855	29 39	21:56(-1d)	134 58 20	1:17	8,3	4:39	225 21 30
7.8.2017	21:11	393 622	30 20	21:36	124 36 32	1:38(+1d)	12,6	05:49(+1d)	237 39 07
6.9.2017	10:03	385 039	31 01	20:20(-1d)	112 31 36	1:09	18,2	6:10	250 57 16

Huomautukset

[1] Kuun radan etäisin piste Maasta on apogeum ja lähin piste on perigeum. Radan apo- ja perigeum kiertyvät 8,85 vuodessa yhden kierroksen, joten täysikuun aikaan Kuun etäisyys vaihtelee säännöllisesti. Seuraavan kerran kesäaikaiset täysikuut ovat suurimmillaan vuonna 2022.

Tulipallo TUn kameroissa

Tulipallo tulipallokamerassa. Kuva © Tampereen Ursa ry.

Tiistaina 2.5.2017 selkeällä taivaalla nähtiin kirkas tulipallo. Valoilmiö tallentui myös Tampereen Ursan kahteen kameraan: pohjoiseen suunnattuun sääkameraan ja koko taivaan tulipallokameraan. Tulipallo näkyi kello 0.44.

Taivaanvahdissa kerrottiin Ursan tulipallotyöryhmään kuuluvan Esko Lyytisen laskelmista, jonka mukaan ilmiön aiheuttanut meteoroidista olisi voinut pudota maanpinnalle noin kilon verran kiveä. Putoamispaikka on todennäköisesti Ähtärin itäpuolella.

Mahdollisia sirpaleita on lähes mahdotonta löytää maaston haravoinnilla, sillä todennäköisesti kivimeteoriitin kappaleet muistuttavat liiaksi maapallon kiviä. Lisäksi pienet kappaleet pudottuaan katoavat peitteiseen mastoon näkymättömiin.  Suomesta löydettyjä meteoriitteja on ainoastaan 13 kappaletta, joista 12 on kivimeteoriitteja ja yksi keveä ja rauta-nikkeliä sisältävä pallasiitti.

Tulipallo pohjoisen sääkamerassa. Kuva © Tampereen Ursa ry.

Suomen suurin löydetty meteoriitti on Bjurböle ja sillä oli massaa 328 kg. Tyypiltään tämä meteoriitti on kondriitti. Bjurböle putosi Bjurbölevikeniin (Porvoo) 12.3.1899. 

Nykyään kaikki Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmissa olevat meteoriitit (+geologiset kokoelmat) on sijoitettu Helsingin yliopiston vuokraamaan Kumpulan kartanon (Helsinki) päärakennukseen.

Ursan tulipalloryhmään kuulvan Esko Lyytisen mukaan mahdolliset meteoriitin
pirstaleet päätyivä maahan Ähtärin itäpuolella.
Kuva © Mikko Suominen / Tähdet ja avaruus / Celestia