Havaintovinkki: Pohjois-Amerikkasumu kesäyössä

Teksti Kari A. Kuure

Kesäyöt ovat tummentuneet jo sen verran, että yön pimeimpinä hetkinä kirkkaimmat tähtisumut tulevat kameralla tallennettaviksi. Hyvä esimerkki tästä on Pohjois-Amerikkasumu lähellä Joutsenen Deneb-tähteä. Tähti itsessään on erittäin kirkas ja helposti löydettävissä. Se onkin hyvä lähtökohta, jos ja kun Pohjois-Amerikkasumusta haluaa tehdä havaintoja.

Pohjois-Amerikkasumu on kirkkaudeltaan noin 4^m ja kokoa sillä on 120 × 100 kaariminuuttia (2 × 1,7 astetta). Sumun pinta-ala on noin 10× täysikuun pinta-ala. Suuresta pinta-alasta johtuen sumun pintakirkkaus on pieni ja se ei näy paljain silmin.

Canon EOS 6D astro-modattu, Samyang 135mm f/2, Astronomik CLS-suodatin, iOptron GEM45, 131x1min, darkit ja flatit, Pixinsight, Starnet++. Kuva © Tomi Kurri.

Kohteena se on siis iso ja kuvaukseen voi ja täytyykin käyttää lyhtypolttovälistä optiikkaa. Oheisen kuvan Tomi Kurri otti käyttäen 135 mm polttovälistä objektiivia.

Sumun etäisyys on noin 795 ± 25 pc (2 580 ± 80 valovuotta), joten sumun todellinen halkaisija on noin 90 valovuotta pohjois-etelä -suunnassa. Sumun kanssa samaan sumujärjestelmän kuuluu myös Peilikaanisumu, joka laajentaa sumun koko ja on noin 140 valovuotta. Nämä kohteet näyttäisivät olevan erottuneet toisistaan tumman näkyvän vyön vaikutuksesta. Vyö on kuitenkin ”vain” pimeästä sumusta koostunut etualan sumu (L935), joka estää ionisoituneen vedyn emittoiman valon näkymisen.

Pohjois-Amerikkasumu tunnetaan myös tunnuksilla NGC 7000, C20 ja LBN 33. Vastaavasti Pelikaanisumu tunnetaan tunnuksilla IC 5070 ja LBN 350. Pelikaanisumun kirkkaudeksi ilmoitetaan noin 8^m ja kooksi 80 × 70 kaariminuuttia. Suuri siis sekin.

Molemmat sumut ovat saaneet nimensä niiden muodon perusteella. Pohjois-Amerikkasumu muistuttaa muodoltaan Pohjois-Amerikkaa, etenkin ”Meksikonlahden” alueella (joka on siis pimeäsumu). Pelikaanisumusta voi löytää pelikaanin päätä ja nokkaa muistuttavan rakenteen.

Joutsenen tähdistö sijaitsee Linnunradan tähtikirkkaimmalla alueella, joten ei ole mikään ihme, että tämän näkyy myös valokuvissa. Oheisessa Tomi Kurrin ottamassa kuvassa tämä tulee selkeästi esille: himmeitä tähtiä on ”joka paikassa”.

 

Historiaa

Lokakuun 24. päivänä 1786 William Herschel havaitsi Sloughista Englannista havaitessaan ”heikkoa maitomaista sumua, joka oli hajallaan tämän tilan päällä, paikoin melko kirkkaana”. [4] Näkyvin alue luetteloi hänen poikansa John Herschel 21. elokuuta 1829. Se on lueteltu New General Catalogissa nimellä NGC 7000, jossa sitä kuvataan "heikoksi, erittäin suureksi, hajanaiseksi sumuksi".

Vuonna 1890 saksalainen Max Wolf huomasi tämän sumun ominaismuodon pitkäaikaisessa valokuvassa ja kutsui sen Pohjois-Amerikasumuksi.

Amerikkalainen tähtitieteilijä Stewart Shapless tajusi vuonna 1959, että Pohjois-Amerikasumu on osa samaa tähtienvälisen pilven ja ionisoidun vedyn aluetta (Sh2-117) kuin Pelikaanisumu. Amerikkalainen tähtitieteilijä Beverly T.Lynds luetteloi pimeän pölypilven L935:ksi vuonna. Hollantilainen radiotutkija Gart Westerhout havaitsi HII-alueen Sh2-117 voimakkaan radiosäteilyn.

 

Näkyvyys

Sumun voisi nähdä paljain silmin, jos havaintopaikka on valosaasteeton ja pimeä. Sen näkyvyyttä parantaisi myös valasaastesuodattimen (tai UHC) käyttö, mutta myös silloin havaintopaikka pitää olla pimeä. Sumu muodostuu kuitenkin suurelta osaltaan H-alfa aallonpituuden säteilystä (emissio sumu), joten se saadaan todella näkyviin valokuvaamalla käyttäen H-alfa-suodatinta. Kaukoputken tai kameran objektiivin ei kuitenkaan tarvitse olla erityisen suuri, aivan tavallinen harrastajaputki riittää (f/5).

Jos haluat yrittää Pohjois-Amerikkasumun havaitsemista visuaalisesti, silloin on käytettävä valovoimaista kiikaria ja sille sopivaa jalustaa, sekä hankkiuduttava valosaasteettomalle paikalle kirkkaan syysyönä tai iltana. Kiikarin kuvakenttä täytyy kuitenkin olla suhteellisen laaja, jonkinlaisena miniminä voitaneen pitää 3,5 astetta. Jos mahdollista, kiikarikin olisi varustettava valosaastesuodattimilla.

 

Rakenne

Sumu koostuu suurelta osin HII-alueista. Nämä alueet (avaruudessa oleva kaasu) on vetyä, joka ionisoituu kuumien tähtien ultraviolettisäteilystä. Edwin Hubble ehdotti vuonna 1922, että ionisoivan säteilyn lähde olisi Deneb, mutta se ajatus hylättiin nopeasti. Deneb on liian kaukana sumun keskustasta eikä se ole edes riittävän kuuma.

Vuonna 1958 George Herbig ehdotti säteilyn lähteeksi pimeässä pölypilvessä L935 mutta vasta vuonna 2004 Fernando Comerón ja Anna Pasquali löysivät tähden J205551.3+435225, joka kykenee sumun ionisaation saamaan aikaan. Tähti on tyypiltään O3.5, jota kiertää toinen O8-tyypin tähti. Tähtiä kutsutaan Bajamar-tähdiksi. Pimeä sumu himmentää tähtien valoa peräti 9,6 magnitudia, joten ilman pimeää sumua tähdet näkyisivät meille 3,6^m kirkkaudella, eli olisi suunnilleen Albireon kirkkausluokkaa.

 

Havaintovinkki: Saturnus ja Jupiter oppositiossa

Teksti ja kuvat Kari A. Kuure

Alkava elokuu tarjoilee herkkuja, joita ei ole nähty pitkään aikaan. Erityisesti Saturnuksen ja Jupiterin oppositiot ovat mielenkiintoisia, sillä molemmat planeetat ovat olleet vuosia eteläisellä tähtitaivaalla liian syvällä, jotta niitä olisi voinut kunnolla havaita Suomesta. 

Nyt tilanne on muuttumassa: molemmat planeetat ovat siirtymässä hiljalleen kohti pohjoista. Ne ovat edelleenkin eteläisellä tähtitaivaalla (Saturnus dec -18° 23’ 27” ja Jupiter -12° 37’ 08”) mutta sen verran korkealla, että nousevat horisontista jo sellaiselle korkeudelle (Saturnus 10,1° ja Jupiter 15,8°), jossa havaintoja hyvällä havaintokelillä voi tehdä.

Opposition aikoina molemmat planeetat ovat hyvin näkyvissä yön pimeimpinä hetkinä, joten vielä suurimalta osaltaan vaaleat yöt eivät havaintoja enää juurikaan haittaa. Valokuvaaminenkin onnistuu aivan mainiosti. 

Saturnus

Kaaviokuva Saturnuksen näkymisestä oppositon aikaan. Kuva © Kari A. Kuure.

Saturnus on oppositiossa elokuun 2. päivänä kello 9.01 Suomen aikaa. Edellisenä yönä Saturnus on etelässä (Tampereen horisontin mukaan) kello 1.33.21 ja näkyy silloin 10,1 asteen korkeudella. Havaitsijoita kiinnostanee myös tieto siitä, kuinka suurena Saturnus näkyy. Planeetan näennäinen halkaisija on opposition aikaa 18,6 kaarisekuntia, joten se näkyy pintakohteena jo pienellä kiikarilla (jos oletetaan ihmisen näkökyvyn erotustarkkuudeksi 1 kaariminuutti). Mitä suuremmalla suurennuksella havaintoja tekee, sitä suurempana myös Saturnus näkyy. Samalla tietysti kaikki ilmakehän aiheuttamat häiriöt vahvistuvat. 

 

Saturnus: 26.7 kello 01.45 Celestron C11, ZWO ASI 224MC. Pinottu 15 % 5000 ruudun videosta. Kuva © Tomi Kurri.

 

Riippuu käytetystä suurennuksesta se, kuinka suurelta planeetta (tai mikä muu kohde tahansa) näkyy okulaarilla katsottuna. Sen voi myös voi laskea, sillä laskukaava on mahdollisimman yksinkertainen: näennäinen halkaisija kerrotaan suurennuksella. Näin ollen, jos käytetään 100× suurennusta, Saturnus nähdään okulaarissa 1860 kaarisekunnin kokoisena, eli suunnilleen täysikuun kokoisena paljain silmin.

Kuinka suurena planeetat näkyvät okulaarin kuvakentästä, riippuu tietysti kuvakentän laajuudesta. Tavallisimpien okulaarien kuvakentän halkaisija on noin 60 astetta, joten se on noin 1/120 osa kuvakentän halkaisijasta. Ei siis suuren suuri mutta ehkä jo riittävä. Saturnus on kuitenkin vielä hyvin lähellä horisonttia, joten suuremmasta suurennuksesta ei ehkä ole merkittävää hyötyä.

Saturnuksen renkaat ovat mukavasti avoinna ja me näemme ne pohjoispuolelta. Pienellä kiikarilla Cassinin jako renkaissa pitäisi näkyä, jos keli on hyvä. Suuremmalla suurennuksella ja hyvällä kelillä myös renkaiden ulkoreunassa oleva Encken jako pitäisi näkyä. Renkaissa on paljon muitakin jakoja, mutta niiden näkeminen ei ole mahdollista.

Saturnuksen suurin kuu Titan on myös näkyvissä. Sen kirkkaus on 8,5^m, joten tarvitset kaukoputken sen näkemiseen. Vaikka kirkas Saturnus (0,1^m) voi häikäistä, suurella kaukoputkella Titanin pitäisi näkyä, vaikka näkösuunta onkin paksun ilmakehän läpi ja kirkkaudesta voidaan menettää jopa 1,5^m. Etsipä sitä jonkin matkaa Saturnuksen NW-suunnasta.

 

Jupiter

Kaaviokuva Jupiterin oppositiosta. Kuva © Kari A. Kuure.

 

Jupiter saavuttaa oppositionsa 20. elokuuta kello 3.17. Etelämeridiaanin ylitys tapahtuu pari tuntia aikaisemmin kello 01.30.20, jolloin sen korkeus on lähes 15°. Planeetan kirkkaus on huomattava, peräti –2,7^m. Yksikään tähti ei ole näin kirkas ja vain Venus on vielä kirkkaampi. 

 

Jupiter: 25.7 klo 03:50 Kuut vasemmalta lukien Europa, Ganymedes ja Io. Meade 10" Schmidt-Newton, ZWO ASI 224MC, 2x Barlow. Pinottu 15 % 500 ruudun videosta. Kuva © Tomi Kurri.

Jupiter näkyy 49,1 kaarisekunnin kokoisena, joten hyväsilmäisimmät havaitsijat voivat nähdä se jo pintakohteena paljain silmin. Pienellä kiikarilla Jupiterin ekvaattorivyöt voi jo nähdä ja kaukoputkella (100× suurennuksella) se näkyy jo 4910 kaarisekunnin, eli 1,36 asteen kokoisena. Se on alle 1/60 osa okulaarin kuvakentästä ja yksityiskohtien määrä (hyvällä havaintokelillä) on jo huomattava. 

Pilvipeitteen yksityiskohdista Suuri punainen pilkku on ehkä mielenkiintoisin, ja se pitäisi olla näkyvissä planeetan länsireunalla, jos planeettasimulaattorini osaa sen sijainnin laskea oikein. Jupiter pyörähtää itsensä ympäri hyvin nopeasti (kerran noin 10 tunnissa) joten punainen pilkku ei ole kovin pitkään näkyvissä sen ollessa länsireunalla.

Jupiterin neljä suurinta kuuta ovat helposti näkyvissä. Ne kiertävät Jupiteria sen ekvaattoritasossa ja muodostavat helposti suppeampia tai laajempia jonoja. Näin myös oppositioyönä. Kello 1.30 aikaan Jupiterin vasemmalla puolella (itään Jupiterista) ovat uloimpana Ganymede ja sisempänä Io. Jupiterin länsipuolella (oikealla) ovat Europa (sisin) ja Callisto.

Yleistä

Jupiter ja Saturnus horisontin yläpuolellä hämärässä kesäyössä. Kuva © Kari A. Kuure.

Molemmat planeetat näkyvät elokuussa hyvin. Molempien meridiaanin ylitys tapahtuu kuukauden kuluessa aina vain aikaisemmin, joten pimenevien iltojen myötä ei tarvitse näiden planeettojen havaitsemisen vuoksi menettää kovinkaan suurta osaa yöunistaan, aamuyöllä pääsee jo petiin. Planeetat näkyvät vielä syyskauden alussa aika mukavasti. Lokakuun lopulla Saturnus ylittää meridiaanin iltahämärän päättymisen aikaan, ja on vielä hyvin näkyvissä. Sama pätee Jupiteriin.

Marraskuussa tilanne jonkin verran heikkenee, sillä Saturnuksen meridiaanin ylitys tapahtuu jo iltahämärän aikaan, Jupiterin ollessa vielä melkein pimeällä taivaalla. Joulukuussa Saturnus on meridiaanissa auringonlaskun aikaan ja Jupiter tuntia myöhemmin. Näiden planeettojen osalta havaintokausi on siten jo tässä vaiheessa taputeltu.

 

 

Kirjauutuus: Musta aukot

Markus Hotakainen 

Mustat aukot – ajan ja avaruuden rajalla

Otava 2021

ISBN 978-951-1-37381-0

Nidottu 208 sivua

Sähkökirja ISBN 978-951-1-37786-3

Äänikirja ISBN 978-951-1-37906-5

 

 

Mustat aukot ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin kiehtova aihe. Etenkin lapset, aina viisi vuotiaista alkaen oman kokemukseni mukaan ovat erityisen viehtyneitä niihin ja tiettyihin niihin liittyviin kysymyksiin. Tähtitornilla vierailevat lapset ja nuoret yleensä aina esittävät innolla kysymyksen: ”Mitä tapahtuisi, jos Aurinko muuttuisi mustaksi aukoksi?” Toinen yhtä yleinen kysymys on se, että ”mitä tapahtuu, jos mustaan aukkoon putoaa?”

Markus Hotakainen vastaa kirjassaan näihin kysymyksiin heti kirjan alkupuolella, joten ne ovat käsitelty muiden, paljon mielenkiintoisimpien ilmiöiden tieltä. Ja niitähän riittää. Aivan aluksi Hotakainen kuitenkin kertaa mustien aukkojen tutkimushistorian, joka sekin on omalta osaltaan hyvin mielenkiintoista. Käsite ”musta aukko” on, kuten arvata saattaa hyvin nuori, sillä sitä on oikeastaan käytetty yleisesti vasta viimeisten kuudenkymmen vuoden ajan, mustien aukkojen tutkimushistoria on kuitenkin paljon pitempi. Hotakaisen kirjasta löydät myös tähän termiin liittyvän historian kerrottuna.

Mustien aukkojen tutkiminen on ollut vaikeaa, etkä se ole juurikaan aikaisemmista vuosista helpottunut nykypäivään siirryttäessä. Itse musta aukkokin on ollut epävarmojen ja todistamattomien luonnonilmiöiden joukossa hyvin pitkään, vaikka tutkijat ovatkin olleet lähes yksimielisiä niiden olemassaolosta. Vasta kun radioteleskoopeista muodostettu Event Horizon Telescope:n havainnot supermassiivisesta mustan aukon kertymäkiekosta galaksista M87 julkaistiin vuonna 2019, viimeisimmätkin vastaväitteen mustien aukkojen olemassaololle ovat vaimenneet mutta eivät ehkä aivan lopullisesti.

Hotakainen kuvailee kiinnostavia ilmiöitä tapahtumahorisontin läheisyydessä. Niitä ovat fotonien muodostama valokehä, ergosfääri pyörivien mustien aukkojen ympärillä, ajan kulun hidastuminen. Ja lisää ilmiötä kuten madonreiät ja valkoiset aukot, jopa aikamatkustamista kirjassa valotetaan hieman.

Mustiin aukkoihin tietysti liittyy myös niiden aiheuttamat gravitaatioaallot etenkin niiden törmätessä toisiinsa. Gravitaatiotähtitiede on vasta muotoutumassa ja ensimmäiset havainnot sillä alueella ovat juuri lähtöisin mustista aukoista. Silti tai siitä huolimatta jo nyt tiedetään aika paljon enemmän mustista aukoista kuin aikaisemmin juuri gravitaatiohavaintojen perusteella. Tämä Hotakainen tuo esille erityisen ansiokkaasti tässä kirjassa.

Hotakainen kirjoittajana on jo hyvin kokenut ja hänen tuotantonsa on laajaa. Kirjan teksti on kyllä ymmärrettävää ja helppolukuista mutta hieman ihmettelen hänen valintaansa käyttää puhekielisiä ilmaisuja tarkkojen tieteellisten ilmaisujen sijaan. Oletan, että kirja joutuu myös aihepiiristä kiinnostuneiden lasten ja nuorten käsiin, joten käytettyjen termien pitäisi olla tarkkoja. Nyt Hotakainen kuitenkin käyttänyt eläviin olentoihin liittyviä termejä kuten ”elämä”, kuolema”, ”nälkä” ja ”ruokahalu” jne. kaikki siis termejä, joilla hän kuvaa mustien aukkojen ominaisuuksia. Pallo tässä suhteessa olisi pitänyt olla kustannustoimittajalla.

Erityisen pahana pidän ilmaisua ”musta aukko imee ahnaasti ainetta ympäristöstään” sivulla 160. En ymmärrä miksi käyttää tällaista ilmaisua, kun Hotakainen hyvin tietää sen, että musta aukko ei ime mitään ympäristöstä, sinne vain putoaa ainetta. Ero imemisen ja putoamisen välillä aivan liian räikeä, jotta niitä voisi käyttää synonyymeinä missään yhteydessä.

Markus Hotakaisen Musta aukot -kirjaa voin hyvällä syyllä suositella kaikille aihepiiristä kiinnostuneille ja sen uskaltaa antaa myös nuorten ja jopa lasten käsiin.

Kari A. Kuure

Tallinnan tähtitornilla taas

Harri Valoma

Minulle tarjoutui kesällä 2020 tilaisuus käydä pitkästä aikaa Tallinnan Nõmmella tähtitornilla. Oikeastaan tarjosin itse tilaisuuden. Otin yhteyttä Mario Marsiin, jonka kanssa saimmekin sovittua vierailun. Tyttäreni Vilma tottui aikanaan 7-vuotiaana käymään joka reissulla myös ”tähetornilla”. Nyt, kehitellessämme kesäreissua Tallinnaan, hän toi esille halunsa poiketa tornillakin. 'Kun se on niin hieno ja jännä paikka.' Hän halusi esitellä tornin myös tyttärelleen Sandralle, joka oli nyt saman ikäinen kuin äitinsä muinoin.

Havaintoväline AZT-14 on sama kuin jo neuvostoajalla. Edelleen hyvin käyttökelpoinen ja tietenkin käytössä. Tällä on löydetty mm. muuttuvia tähtiä.

 

Kerroin Mariolle olevani Tampereen Ursasta ja olevamme vanhoja tuttuja ainakin ”tähetornin” suhteen. Saimme sovittua treffit heinäkuiselle perjantaille. Koska vietimme lomaa Tallinnassa, sopi perjantaikin hyvin. Hyvä, siis Nõmmea kohti. Matkalla nyt sattui vaan olemaan tietöitä. Kaikki mahdolliset, järkevät reitit oli suljettu. Kuljettuamme kierrellen kaarrellen lähes pihateitä, pääsimme taas Tähetornille. Se on sen niminen tie! Tornille on nykyään myös kohtuullinen ajoväylä, noin 200 m tieltä. Osoite on Tähetorn 2. Löytyy Google Mapsista.

Vastassa olivat tytär Mario ja tyttärensä Marleena. Meidän seurueessamme olivat mukana tytär ja tyttären tytär. Lisäksi seurueeseemme liittyivät tyttären tamperelainen ystävä Lissu. Lissu on ent. Viron venäläinen, sittemmin Suomen virolainen ja nykyään Viron suomalainen. (Huh). Lissun mies on Viron venäläinen, poika Robert on Viron virolainen. (Huh). Olipa mukana myös Iines, 1,5 v. Joka halusi joka paikkaan!

Kielten sekamelska oli siis valmis. Lissu puhuu miehensä kanssa venäjää, tyttäreni kanssa suomea, minä Sergein ja Marion kanssa omaa viroani. Jutteluissa ei siis ollut ongelmaa! Kieltä vaihdettiin tarvittaessa lennossa. Lapset löytävät hetimmiten yhteisen 'kielen', tyttären tytär Sandralla ei ole mitään vaikeuksia pärjätä suunnilleen saman ikäisen Marleenin kanssa. Yhdessä mennään, touhutaan ja tutkitaan. Sandra on myös 'hajulla' viron kielestä, Robert ja jokunen muukin ovat treenanneet.

Myöhemmin reissun aikana lapset ovat tutustuneet ja touhuavat keskenään. Puhuvat viroksi, venäjäksi ja suomeksi. Ei siinä mitään ongelmaa ole! Tyttärentytär takeltaa aina tarvittaessa jokusen sanan viroa, kunhan taas muistuu mieleen. Robertin kotikieli on venäjä, lasteaedkeel (lastentarhakieli) on viro, Marleen taas räägib eesti keelt. Lapset oppivat nopeasti. Robertilta oppii nopeasti venäjää... Miksei viroakin...

Tämä huone on muuttunut sitten neuvostoaikojen aivan moderniksi.

 

Tähtitornilla on tapahtunut hieman muutoksia sitten viimekäynnin. Sisäänkäynti on vaihtunut tornin pohjoispuolelle. Eteläpuolen entisellä ovella on muutama muistolaatta. Sinänsä hienoa. Sisälläkin on maisema muuttunut. Nikolai von Klehnin puunrungosta veistämä kaappi on siirretty muualle, meteoriititkin ovat löytäneet uuden paikan.

Kiipeämme taas ylöspäin, varsinaiseen torniin, kierreportaita. Täällä ollaan taas vanhoissa maisemissa. Ensimmäisen kerran kävin täällä 1990, neuvostoaikana. Kaikki vanha ja alkuperäinen on silti tallella; neuvostoajalta. Siis myös AZT-14 Newton – Cassegrain on edelleen käytössä. Newton fokusta ei ole käytetty, koska peilien vaihto olisi melko vaikeaa. Putki on hieman kärsinyt ulkopuolelta, mutta optiikka toimii kuten ennen. Putkea käytetään edelleen havainnointiin, silloin tällöin on myös koululaisnäytöksiä.

Vanhaan tapaan tuomme kahvipaketin tuliaisiksi. Mario toteaa, ettei hän juo kahvia, mutta ehkä muille kelpaa. Tutkimme tornin ja jännittävät kierreportaat taas kerran. Lapset kiipeävät ulkoparvelle tähystämään Tallinnaa. Puut ovat kasvaneet ja vain korkeimmat tornit näkyvät. Ennen, kolmekymmentä vuotta sitten, Tallinna näkyi tornin parvekkeelta komeasti, nyt puut ovat hieman edessä. Muinoin tapasin tornilla yleensä Peep Kalvin, ystäväni Johannes (Juhani) Kallin ja sittemmin tornin esimiehen Voldemar Harvigin (vai oliko se Woldemar...?) Silloinkin oli tuliaisina joitakin Radiantteja paperiversioina ja tietenkin se kahvipaketti!

 

Nõmme Huvikool

Ensin hieman sanastoa: huvitatud=kiinnostunut, astronoomia asjaarmastaja=astronomian harrastaja ja Huvikool = Harrastuskoulu.

Robert, Mario, Marleen, Sandra. Jännältä näyttää.

Olemme sopineet myös Nõmmen Huvikoolissa vierailusta. Harrastuskoulu on eräänlainen kerhomuotoinen, vapaaehtoinen toiminta, jota kuitenkin Viron kouluhallinto ohjaa. Opettajat vetävät toimintaa, oppilaille se on vapaaehtoista. Nõmmen koulun nimi korostanee juuri tätä toimintaa. Muuten käydään koulua normaalisti.

Mario johtaa autoletkamme sinne. Pitää kysyä lupa sisään ehkä rehtorilta, tms, rouva antaa luvan. Kuljemme Marion kulkuluvan ja avainten kassa rakennuksen katolle. Katolla on suomalaista roskista tai hiekoituslaatikkoa muistuttava, mutta isompi pömpeli, no, tyylikkäämpikin.... Väri on tosin valkoinen ja siinä on selkeä ovi. Keskellä on pylväs, johon nostetaan tarvittaessa Celestronin putki. Ei vielä, mutta tuonnempana, on tarkoitus automatisoida myös kuvun liike yhdistettynä kaukoputken liikkeeseen.

Mario, kerhon vetäjä, piirroksia ja Sergei.

 Katolta palaamme sisälle ja meille esitellään astronomiaan liittyvä luokkahuone. Seinillä on lasten piirroksia ja tähtikarttoja.  Video/dataprojektori on itsestäänselvyys. Kaikenlaista havaintomateriaalia näkyy myös. Suomessa en ole tavannut tällaista luokkahuonetta...

Heittelemme tässä vaiheessa hyvästit Marion ja Marleenin kanssa ja toivomme tapaavamme tuonnempana.

Seuraavaksi tutustumme Glehni Parkiin. Nõmmen perustaja oli Nikolai von Glehn. Hänen jäljiltään löytyy mm. Palmimaja-Palmutalo, osittain maanalainen, eräänlainen (talvi)puutarha. Siellä voi seikkailla. Suositan poikkeamaan, löytyy Google Mapsista tuolla nimellä. Löytyy Kalevipoeg patsaan rekonstruktio (irvikuva) sekä alkuperäisen rauniot, kansan suussa Glehni kurat (Glehnin piru) sekä lähes säilynyt lohikäärme (krokodiil). On siellä myös Glehnin rakkaimmalle hevoselle pystytetty hautaobeliski. Näköpiirissä on Glehnin viimeinen asumus, englantilaistyylinen linna. Alun perin hän asui sveitsiläistyylisessä talossa, sekin on vielä jäljellä siinä vieressä. Nikolai von Glehn oli kummallinen mies! Rakensi näkötornin, josta tuli tähtitorni; vuosikymmeniä myöhemmin. Vai pitikö siitä alun perinkin tulla tähtitorni...?

Lopuksi jatkamme matkaa tutkimaan Pirittan luostarin raunioita. Kirkon seinät ovat vielä pystyssä, mutta Pietari Suuren joukkojen tuhoaman luostarin rauniot muistuttavat Venäjälle orjiksi kaapattujen n.60 nunnan kohtalosta. Löytyy nimellä Pirita Klooster.

Joskus aiemmin olen kirjoittanut Radianttiin tarinan Hullun paronin puisto. Se liittyy tähän asiaan. Tutkikaa myös se, jos kiinnostaa... Radiantti 3/2005.