Havaintovinkki: Pohjois-Amerikkasumu kesäyössä

Teksti Kari A. Kuure

Kesäyöt ovat tummentuneet jo sen verran, että yön pimeimpinä hetkinä kirkkaimmat tähtisumut tulevat kameralla tallennettaviksi. Hyvä esimerkki tästä on Pohjois-Amerikkasumu lähellä Joutsenen Deneb-tähteä. Tähti itsessään on erittäin kirkas ja helposti löydettävissä. Se onkin hyvä lähtökohta, jos ja kun Pohjois-Amerikkasumusta haluaa tehdä havaintoja.

Pohjois-Amerikkasumu on kirkkaudeltaan noin 4^m ja kokoa sillä on 120 × 100 kaariminuuttia (2 × 1,7 astetta). Sumun pinta-ala on noin 10× täysikuun pinta-ala. Suuresta pinta-alasta johtuen sumun pintakirkkaus on pieni ja se ei näy paljain silmin.

Canon EOS 6D astro-modattu, Samyang 135mm f/2, Astronomik CLS-suodatin, iOptron GEM45, 131x1min, darkit ja flatit, Pixinsight, Starnet++. Kuva © Tomi Kurri.

Kohteena se on siis iso ja kuvaukseen voi ja täytyykin käyttää lyhtypolttovälistä optiikkaa. Oheisen kuvan Tomi Kurri otti käyttäen 135 mm polttovälistä objektiivia.

Sumun etäisyys on noin 795 ± 25 pc (2 580 ± 80 valovuotta), joten sumun todellinen halkaisija on noin 90 valovuotta pohjois-etelä -suunnassa. Sumun kanssa samaan sumujärjestelmän kuuluu myös Peilikaanisumu, joka laajentaa sumun koko ja on noin 140 valovuotta. Nämä kohteet näyttäisivät olevan erottuneet toisistaan tumman näkyvän vyön vaikutuksesta. Vyö on kuitenkin ”vain” pimeästä sumusta koostunut etualan sumu (L935), joka estää ionisoituneen vedyn emittoiman valon näkymisen.

Pohjois-Amerikkasumu tunnetaan myös tunnuksilla NGC 7000, C20 ja LBN 33. Vastaavasti Pelikaanisumu tunnetaan tunnuksilla IC 5070 ja LBN 350. Pelikaanisumun kirkkaudeksi ilmoitetaan noin 8^m ja kooksi 80 × 70 kaariminuuttia. Suuri siis sekin.

Molemmat sumut ovat saaneet nimensä niiden muodon perusteella. Pohjois-Amerikkasumu muistuttaa muodoltaan Pohjois-Amerikkaa, etenkin ”Meksikonlahden” alueella (joka on siis pimeäsumu). Pelikaanisumusta voi löytää pelikaanin päätä ja nokkaa muistuttavan rakenteen.

Joutsenen tähdistö sijaitsee Linnunradan tähtikirkkaimmalla alueella, joten ei ole mikään ihme, että tämän näkyy myös valokuvissa. Oheisessa Tomi Kurrin ottamassa kuvassa tämä tulee selkeästi esille: himmeitä tähtiä on ”joka paikassa”.

 

Historiaa

Lokakuun 24. päivänä 1786 William Herschel havaitsi Sloughista Englannista havaitessaan ”heikkoa maitomaista sumua, joka oli hajallaan tämän tilan päällä, paikoin melko kirkkaana”. [4] Näkyvin alue luetteloi hänen poikansa John Herschel 21. elokuuta 1829. Se on lueteltu New General Catalogissa nimellä NGC 7000, jossa sitä kuvataan "heikoksi, erittäin suureksi, hajanaiseksi sumuksi".

Vuonna 1890 saksalainen Max Wolf huomasi tämän sumun ominaismuodon pitkäaikaisessa valokuvassa ja kutsui sen Pohjois-Amerikasumuksi.

Amerikkalainen tähtitieteilijä Stewart Shapless tajusi vuonna 1959, että Pohjois-Amerikasumu on osa samaa tähtienvälisen pilven ja ionisoidun vedyn aluetta (Sh2-117) kuin Pelikaanisumu. Amerikkalainen tähtitieteilijä Beverly T.Lynds luetteloi pimeän pölypilven L935:ksi vuonna. Hollantilainen radiotutkija Gart Westerhout havaitsi HII-alueen Sh2-117 voimakkaan radiosäteilyn.

 

Näkyvyys

Sumun voisi nähdä paljain silmin, jos havaintopaikka on valosaasteeton ja pimeä. Sen näkyvyyttä parantaisi myös valasaastesuodattimen (tai UHC) käyttö, mutta myös silloin havaintopaikka pitää olla pimeä. Sumu muodostuu kuitenkin suurelta osaltaan H-alfa aallonpituuden säteilystä (emissio sumu), joten se saadaan todella näkyviin valokuvaamalla käyttäen H-alfa-suodatinta. Kaukoputken tai kameran objektiivin ei kuitenkaan tarvitse olla erityisen suuri, aivan tavallinen harrastajaputki riittää (f/5).

Jos haluat yrittää Pohjois-Amerikkasumun havaitsemista visuaalisesti, silloin on käytettävä valovoimaista kiikaria ja sille sopivaa jalustaa, sekä hankkiuduttava valosaasteettomalle paikalle kirkkaan syysyönä tai iltana. Kiikarin kuvakenttä täytyy kuitenkin olla suhteellisen laaja, jonkinlaisena miniminä voitaneen pitää 3,5 astetta. Jos mahdollista, kiikarikin olisi varustettava valosaastesuodattimilla.

 

Rakenne

Sumu koostuu suurelta osin HII-alueista. Nämä alueet (avaruudessa oleva kaasu) on vetyä, joka ionisoituu kuumien tähtien ultraviolettisäteilystä. Edwin Hubble ehdotti vuonna 1922, että ionisoivan säteilyn lähde olisi Deneb, mutta se ajatus hylättiin nopeasti. Deneb on liian kaukana sumun keskustasta eikä se ole edes riittävän kuuma.

Vuonna 1958 George Herbig ehdotti säteilyn lähteeksi pimeässä pölypilvessä L935 mutta vasta vuonna 2004 Fernando Comerón ja Anna Pasquali löysivät tähden J205551.3+435225, joka kykenee sumun ionisaation saamaan aikaan. Tähti on tyypiltään O3.5, jota kiertää toinen O8-tyypin tähti. Tähtiä kutsutaan Bajamar-tähdiksi. Pimeä sumu himmentää tähtien valoa peräti 9,6 magnitudia, joten ilman pimeää sumua tähdet näkyisivät meille 3,6^m kirkkaudella, eli olisi suunnilleen Albireon kirkkausluokkaa.