Komeetta C/2025 A6 (Lemmon)

KAK – Lokakuun lopulla taivaalla on komeetta, joka saattaa parhaimmillaan erottua paljain silmin. Komeetta C/2025 A6 (Lemmon) on jo nyt nähtävissä kiikareilla ^[1]. Komeetta on nyt sirkumpolaarinen, mutta sen liikesuunta on kohti etelää. Jos kirkastuminen etenee odotetusti, se voi yltää noin kirkkaudeltaan m_v=3,3 ^[3] marraskuun alkuun mennessä.

Komeetta C/2025 A6 (Lemmon), kuvattu 2.10.2025 (3h18-4h13UT) UT 28 cm:n, f/2,2-teleskoopilla ja ASI6200 MC -kameralla. 20 x 120 sekunnin valotukset. Kuvan mittakaava on 2,5 kaarisekuntia/pikseli. Rok Palcic, Rezmanin observatorio (E-EYE Espanja). Lähde: COBS Comet Observation Database – CC BY-NA-SA 4.0

Komeettojen käyttäytyminen on arvaamatonta — ne saattavat kirkastua äkillisesti tai hajota kappaleiksi ilman varoitusta — mutta tämänhetkiset havainnot lupaavat kohtalaisen näyttävän syksyisen kohteen.

Lemmon on vielä melko himmeä. Lokakuun puolivälin jälkeen sen odotetaan kirkastuvan noin 5 magnitudiin, jolloin se alkaa hahmottua paljain silmin. 20. lokakuuta – 5. marraskuuta on todennäköisesti paras ajanjakso havaintoihin ennen kuin komeetta painuu horisontin taakse. Komeetta on lähimpänä Maata 21. lokakuuta, jolloin etäisyyttä on 0,59 au (n. 89,19 miljoona km). Komeetta saavuttaa perihelin 8. marraskuuta 2025, jolloin sen etäisyys Auringosta on 0,5299 au (n. 79 miljoona km) Auringosta.

Toistaiseksi komeetta C/2025 A6 (Lemmon) on kirkastunut odotusten mukaisesti. Jos kirkastuminen jatkuu ennustetun käyrän mukaisesti, komeetta saavuttaa noin mv=3,3 kirkkauden lokakuun loppupuolella. Lähde: COBS Comet Observation Database – CC BY-NA-SA 4.0

Miten ja mistä Lemmonin löytää

Alkuvaiheessa Lemmon pysyttelee koko yön näkyvissä: illalla se löytyy länsiluoteesta, keskiyöllä pohjoisesta ja aamulla koillisesta. Aamutaivaalla se katoaa sarastukseen noin 25. lokakuuta, ja marraskuun alussa sen korkeus alkaa laskea myös iltataivaalla. Käytännössä marraskuun ensimmäisen viikon jälkeen komeetta häviää matalalle iltahämärään.

Komeetta näkyy suunnilleen yhtä hyvin sekä eteläisessä että pohjoisessa Suomessa. Lokakuun alussa se on Otavan alapuolella, mutta siirtyy kuukauden mittaan muihin tähdistöihin. Tarkin sijainti löytyy Ursan Tähtikartta-sovelluksesta, jossa Lemmon on merkitty aikavälille 10.10. – 11.11.2025.

Vaikka se on myöhemmin nähtävissä paljain silmin, kiikari helpottaa löytämistä ja paljastaa jo nyt himmeän pyrstön ja sumuisen koman. Lokakuun 10. päivänä taivas on riittävän pimeä havaintoihin noin kello 20, ja lokakuun lopulla jo kello 18. Hyvä kiintopiste on kirkas oranssinvärinen Arcturus, jonka yläpuolelta komeetta löytyy noin 20. lokakuuta tienoilla.

Tässä Ursan tähtikartastosta kaapattu kuva komeetan asemasta 20. lokakuuta kello 20 aikaan.

Lemmonin alkuperä ja rakenne

C/2025 A6 (Lemmon) on saapunut Aurinkokunnan keskusosiin kaukaa Neptunuksen takaa, niin sanotusta hajanaisesta kiekosta (engl. scattered disk). Se on alue, jossa kiertää suuri määrä jäisiä ja pölyisiä kappaleita, jotka ovat useimmilta osin vielä huonosti tunnettuja niiden suuren etäisyyden vuoksi.

Lemmon on viimeksi käynyt Auringon lähellä noin 1 350 vuotta sitten. Ohitettuaan Auringon marraskuussa 2025 sen rata muuttuu hieman, ja seuraava vierailu Aurinkokunnan sisäosiin tapahtuu noin 1 150 vuoden kuluttua.

Komeetan ydin koostuu jäästä ja pölystä, joka alkaa kaasuuntua Auringon lämmössä. Ytimen ympärille muodostuu koma, ja Auringon säteily puhaltaa kaasun ja pölyn komeetan taakse muodostaen tyypillisesti kaksi erillistä pyrstöä. Ehkä näkyvin näistä kahdesta on pölypyrstö, joka on kellertävä ja kaartuu komeetan ratatason suuntaisesti. Himmeämpi pyrstöistä on kaasupyrstö, joka on suurimmaksi osaksi ionisoitunutta kaasua ja väriltään sinertävä. Se on suuntautunut suoraan Auringosta poispäin.

Komeetan kirkkaus johtuu Auringon valon sironnasta ytimestä irronneista hiukkasista ja pölystä (pölypyrstö) ja haihtuneista kaasuista (kaasupyrstö. Koman kirkkaus on yhdistelmä näistä kahdesta sirontaan vaikuttavasti tekijästä. Komeetan kirkkauteen vaikuttaa irronnen ja haihtuneen aineen määrä: mitä enemmän materiaalia irtoaa ytimestä sitä kirkkaammalta komeetta näyttää. Kirkkauden arviointi perustuu kuitenkin havaitsijoiden tekemien mittausten keskiarvoon, eikä yksittäinen komeetta aina käyttäydy ennustetusti.

Komeetan asema 5.11. kello 18 aikaan. Lähde Ursa ry:n tähtikartta.

Löytö ja nimeäminen

Komeetta löydettiin 3. tammikuuta 2025 Yhdysvalloissa sijaitsevassa Mount Lemmonin observatoriossa, josta sen nimikin on peräisin. Merkintä A6 viittaa siihen, että kyseessä oli vuoden kuudes löydetty komeetta.

Mount Lemmon Survey on osa Nasan Catalina Sky Survey -ohjelmaa, joka kartoittaa uusia komeettoja ja asteroideja sekä tarkkailee Maata mahdollisesti uhkaavia pienkappaleita.

C/2025 A6 (Lemmon) on siis todellinen Aurinkokunnan reunamilta saapuva vierailija — ja jos kirkastuminen jatkuu nykyisellä vauhdilla, siitä saataneen yksi tämän vuosikymmenen näyttävimmistä komeetoista myös suomalaisille taivaan tarkkailijoille.

Viitteet

[1] Tämänhetkinen kirkkaus on m_v= 7,8 ja koman halkaisija noin 6 kaariminuuttia. Komeetta pitäisi näkyä pimeässä paikassa tähtikiikareilla helpohkosti.

Lähteet:

1.       Ursa ry:n lehdistötiedote 6.10.2025.

2.       The SkyLIve.

3.       COBS

4.       Ursa ry:n tähtikartat

 

Kirjauutuus: Ihmisen kosmos, kulttuuri ja tähdet

Jo Marchant

Ihmisen kosmos – kulttuuri ja tähdet

Ursa ry 2022

ISBN 978-952-7443-13-2

Nidottu, 360 sivua

Aivan alkuun täytyy lainata teksti Ursan kirjaesittelystä:

”Ihmisen kosmos kertoo tähtitaivaan merkityksestä inhimilliselle kulttuurille: miten tähtitaivas ja sen tutkiminen ovat vaikuttaneet uskontoihin, taiteeseen, tieteeseen ja politiikkaan aina varhaisista myyteistä moderniin maailmaan. Jo Marchant avaa historiaan uusia jännittäviä näkökulmia ja osoittaa kahdellatoista tarinalla, kuinka käsityksemme taivaista ovat vaikuttaneet sivilisaatioomme. Kirja kertookin enemmän meistä ihmisistä kuin avaruudesta.”

Itse kun en ole mikään kulttuuri-ihminen, niin jo tuo esittely herätti tietyn asenteen koko kirjaan. Kirja kuitenkin alkoi kiinnostavasti Ranskan lounaisosassa sijaitsevan Lascaux’n luolan löytämisestä ja tutkimisesta. Muistanette varmaan tämän luolan monista dokumenteista ja lehtijutuista, etenkin sen seinät peittävistä valtavista eläinhahmoista ja pisteistä, joiden on kerrottu kuvaavan tähtitaivasta. Vaikka kirjasta ei kuvia löydykään, monet tulkinnat tähtikuvioista ovat kyllä vakuuttavia. Ehkä itsekin, jos olisin elänyt 30 000 vuotta sitten, olisin tähtikuvioita luolan seinään piirrellyt.

Toinen kohta kirjassa, joka innosti lukemaan, oli kertomus kapteeni James Cookin matkasta Tahitille Venuksen vuoden 1769 ylikulkua havaitsemaan. Tarina on tietysti kerrottu monissa muissakin kirjoissa ja artikkeleissa, joten sinällään tässä varsin suppeassa kertomuksessa ei ollut mitään uutta. Se kuitenkin sai minut miettimään Venuksen etäisyyden mittaamisen yksityiskohtia, siis niitä, jotka ovat joskus asian ollessa esillä, unohtuneet miettimättä. Ilmeisesti ylikulkujen problematiikkaan täytyy vielä palata nykyisien tietokoneohjelmien avulla.

Kirjan monessa muussakin luvussa, joita on kaikkiaan 12, on käsitelty lyhyesti erilaisia yhteyksiä tähtitieteeseen, sen historiaan ja kehitykseen. Nämä ei kuitenkaan täytä koko kirjaa, vaan sekaan on punottu käsittämätön määrä erilaista filosofiaa sen pahimmassa merkityksessä. Kirjoittaja lainailee ”never heard” henkilöiden kirjoituksia pahimmillaan jopa saman virkkeen eri lauseissa kahdenkin eri ihmisen mielipiteitä. Tällainen teksti kyllä jää täysin käsittämättömäksi, kirjoittajan (Jo Marchantin) sanoma ei avaudu tällaiselle insinöörin putkiaivoille. Jos minulta olisi kysytty lukemisen aikana tällaisessa kohdassa, mitä edellisellä sivulla oli kerrottu, en olisi pystynyt vastaamaan siihen.

On vaikea kuvitella, millainen lukija viihtyy kirjan parissa? Varmastikin hänen täytyy olla kiinnostunut filosofiasta ja vähintään tuntea sen ajatusmaailmaa. Tai sitten kirjan ostaja hankkii sen pöydällään pidettäväksi (kuitenkaan koskaan lukematta sitä) antaakseen itsestään intellektuellin vaikutelman vierailijoilleen. Itse en kuulu kumpaakaan ryhmään, joten kirja jäänee nyt hyllyyni pölyyntymään.

Kari A. Kuure

 

Kirjauutuus: Tiedonjano

Esko Valtaoja

Tiedonjano — Vuosi seikkailuja tieteen viidakossa

Ursa ry 2021

ISBN 978-952-7443-02-6

Nid. 286 sivua


Ihmiskunnan alkuhämäristä asti meitä on riivannut tiedonjano. Toisilla se ilmenee naapurin pihan tapahtumien kyttäämisenä ja toisilla, kuten Esko Valtaojalla, kaiken maailman tiedon: kirjojen, sanoma-, aikakausi- ja tiedelehtien lukemisena ja tutkimuksiin tutustumisina. Tunnistan itsessäni nämä tiedonjanon oireet mutta en ehkä aivan niin ultimaatumisena kuin Eskolla. Nyt Valtaojan Esko on kirjoittanut kirjan tästä omakohtaisesta oireyhtymästään.

Kirja on syntynyt vuoden aikana kuukausittain kirjoitettuina lukuina. Kirjoitustyön käynnistäjänä on ollut joku tiedeartikkeli Nature-julkaisusta, jonka posti tuo viikoittain Eskon postiosoitteeseen. Hän kuvailee lukemaansa artikkelia jonkin verran, mutta kirjan sisältönä ei kuitenkaan ole näiden tutkimusraporttien referointi. Referointien sijaan hän kirjoittaa siitä mihin tai minkälaisiin ajatuksiin tai muihin kirjallisiin lähteisiin hän on syventynyt Naturen artikkelin innoittamana.

Ajatuslennon lisäksi Valtaoja pohtii tieteen sisältöä ja toimintamalleja. Haluan tuoda tämän asian kirjan sisällöstä esille (vaikka se ei olekaan kirjassa kuin ohimennen käsitelty teema), sillä meillä maalikoilla suurimmalla osalla on aivan väärä käsitys tieteen olemuksesta, sen toimintatavoista ja myös siitä, mitä tutkimusraporteille tapahtuu sen jälkeen, kun ne on julkaistu jossakin vertaisarvioidussa tiedejulkaisussa. Lainaan Eskon tekstiä:

”Naturen kaltaisen arvostetun tiedelehden lukijat voivat olla varmoja, että artikkeli on parasta mahdollista tiedettä eikä jonkun Havukka-ahon ajattelijan pohdintaa. Aina ei kuitenkaan voi onnistua: Naturen sivut listaavat seitsemäntoista viimeisen viiden vuoden aikana julkaistua artikkelia, jotka syystä tai toisesta on vedetty takaisin. Hyvin harvoin syynä on tietoinen huijausyritys; viimeisin takaisinveto koskee kesäkuista artikkelia, jonka kirjoittajat ovat nyt löytäneet kohtalokkaan virheen käyttämästään tietokoneohjelmasta.” Ja edelleen ”Paras mahdollinen ei myöskään tarkoita sitä, että julkaistu artikkeli olisi totta. Vain häviävän pieni määrä tieteen tuloksista säilyy muuttumattomina tutkijasukupolvesta toiseen.”

Nämä lainatut virkkeet osoittavat sen, että tiede on hyvin dynaaminen, kaiken aikaa muuttuva ja lopullista totuutta, vaikka pyrkimys siihen on voimakas, ei saavuteta ehkä koskaan. Tässä suhteessa tiede muistuttaa jossain määrin Eskon ajatuksenvirtaa, joka paikka paikoin kirjassa on niin lennokasta, että sitä on suorastaan vaikea seurata. Asiaa ei helpota yhtään suhteellisen pitkät luvut, joiden lukeminen loppuun itseltäni ei yleensä onnistu ennen kuin sininen iltahämärä valtaa aivoni ja saan unihiekkaa silmiini. Eikä tämä vaipumiseni unimaailmaan johdu siitä, että teksti olisi tylsää luettavaa, päinvastoin teksti varsinkin kirjan loppua kohti tulee aina vain mielenkiintoisemmaksi.

Edellä esitellyn perusteella lukija jo arvaankin, että kirjassa on alkusanojen lisäksi kaikkiaan 12 aihepiiriin sijoittuvaa lukua, lyhyt epilogi ja tietysti viiteluettelo, vinkkejä kirjallisuuteen ja hakemisto. Esko Valtaojan teksti on helppolukuista, silloin kun hän ei ole tehnyt sitä tarkoituksellisesti vaikeaksi (sellaisiakin kohtia kirjassa on), ja hyvinkin tiivistä asiaa paikka paikoin. Näillä keinoilla Esko pitää lukijansa mielenkiinnon yllä ja ennekuin huomaatkaan, törmäät takakanteen. Kirjaa voin suositella kaikille pohdiskelevista teksteistä pitäville ja Valtaojan kirjojen ystäville sukupuolesta ja maailmankatsomuksesta riippumatta.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Einsteinin perintö

Heikki Oja

Einsteinin perintö Mitä Albert Einstein ennusti oikein — ja mitä väärin

Ursa ry 2021

ISBN 978-952-5985-99-3

ISSN 0357-7937

Nidottu 223 sivua.

Albert Einsteinista on kirjoitettu varmaankin enemmän kirjoja (ja lehtiartikkeleita) kuin kenestäkään muusta yksittäisestä tutkijasta milloinkaan. Näin ollen on varmasti vaikea kirjoittaa jotain uutta, vaikka kyse onkin viimevuosisadan ehkä merkittävin fyysikko. Luettuani Heikki Ojan kirjan, se kuitenkin osoittautui hyvin raikkaaksi ja luo uuden näkökulman Einsteinin tutkimuksiin. Henkilöhistoriaan Heikki ei paneudu lainkaan, jos nyt joitain puolikkaita lauseita eri asiayhteyksissä ei oteta lukuun.

Kyse on siis Einsteinin tekemistä tutkimuksista – nehän ovat teoreettisia, sillä havaitsija Albert vainaa ei ollut. Luonnollisesti kirjasta löytyy tarinaa jonkin verran niin suppeammasta kuin yleisestä suhteellisuusteoriasta, mutta ne eivät ole kuitenkaan pääosassa. Oja tutustuttaa lukijansa Einsteinin muuhun tutkimushistoriaan paljon laajemmin ja niitähän kirjan päähenkilöllä riittää. Kirja on jaettu kaikkiaan 42 lukuun, joista jokainen käsittelee jotain Einsteinin tutkimusta tai mihin se on johtanut myöhemmän tutkimuksen aikana. Tämä aiheen käsittelytapa tuo sitä raikkautta ja uutta näkökulmaa, jota harva lukija viitsii etsiä sen paremmin alkuperäisistä tieteellisistä julkaisuista kuin niitä lähteenään käyttävistä uudemmista tutkimuksista. Heikki oja on tässä suhteessa tehnyt loistavan palveluksen suomalaiselle lukijakunnalleen.

Kuten suurin osa kirjan lukijoista varmaan tietääkin, Einsteinin suurimmat ja kaikkein kauaskantoisimmat tutkimukset hän teki 1900- ja 1910 -luvuilla. Niistä Nobel-palkintoon johtanut työ (valosähköinen ilmiö) tehtiin vuonna 1905, jota vuotta on kuvailtu Einsteinin ihme vuotena. Silloin hän sai valmiiksi väitöskirjansa ja julkaisi neljä perustavaa laatua olevaa tutkimustaan, ollessaan vielä tuntematon patenttitoimiston 3. luokan asiantuntija.

Heikki Ojan kirjan 42 lukua ovat kaikki riittävän lyhyitä yhdellä kertaa luettavaksi. Näin ollen aihe pysyy lukijan mielessä ilman kertausta siitä, mitä edellisellä lukukerralla tuli luettua. Itse luen mielelläni kirjoja juuri ennen nukkumaanmenoa, joten kovin pitkää lukua nukahtamista edeltävänä puolena tuntina ei ehdi lukea. Tästä syystä tällainen lyhyt mutta ytimekäs asioiden käsittely on mieleeni. Jos taas haluat ahmia kirjan yhdellä kertaa, sekin on mahdollista, sillä Heikki Ojan kirjoitustyyli kyllä kestää sen. Suosittelen kaikille suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan historiasta ja nykypäivästä kiinnostuneille.

Kari A. Kuure