Kirjauutuus: Kosminen pimeys väistyy

Markus Hotakainen

Kosminen pimeys väistyy – Maailmankaikkeuden arvoituksia

Kustannusosakeyhtiö Otava 2019

ISBN 978-951-1-33144-5

Sidottu 287 sivua.

Markus Hotakaisen esittelyä tuskin tarvitaan, sillä tähtitieteen populaarikirjallisuutta ja Tähdet ja Avaruus -lehteä lukevat kyllä tunnistavat kirjoittajan hänen monista aikaisemmista teoksistaan ja lehtiartikkeleistaan. Niinpä otinkin hänen tuoreimman, Otavan julkaiseman Kosminen pimeys väistyy -teoksen hyvin mielelläni lähempään tarkasteluun.

Kirjan rakenne on perinteinen kertomus maailmankuvan kehittymisestä tutkimuksen avulla muinaisuudesta nykypäivään ja hieman tulevaisuuteenkin. Tarinan kehittely on järkevää, sillä mitä lähemmäksi nykypäivää kirjassa tullaan, sitä monipolvisemmaksi maailmankuvamme muuttuu. Hotakainen joutuu ottamaan välillä pienen takaumankin, jotta uudet tutkimukset voisi tuoda esille.

Kirjan kertomus (siitä tässä on todella kyse) lähtee siis liikkeelle muinaisista akkadilaisista Mesopotamiassa. Siitä siirrytään nopeasti Eurooppaan ja kaukoputken keksimiseen. Kaukoputkia oli ratkaiseva askel myös Galileo Galileille, sillä hän teki monia merkittäviä havaintoja, jotka muokkasivat maailmankuvaamme perusteellisesti. Itse asiassa Galileo loi tieteessä edelleen käytettävän metodin, joka perustuu havaintoihin vahvistettuna tieteellisillä teorioilla.

Galileon jälkeen tarina jatkuu edelleen pitkälti kaukoputken kehittämisen myötä. Pian tullaankin viimevuosisadan alkuun ja sen merkittäviin havaitsijoihin, löytöihin ja teorioihin. Luonnollisesti Albert Einstein kumppaneineen tässä kohtaa kirjaa on merkittävässä roolissa. Mutta tarina jatkuu ja pian päästäänkin maailmankaikkeuden synnyn äärelle. Hotakainen on hyvinkin ajan tasalla ja hän kertoo mielenkiintoisesti maailmankuvan muuttumisesta, olipa kyse alkuräjähdyksestä tai maailmankaikkeuden kiihtyvästä laajenemisesta.

Kirjan loppuosa on sitten omistettu pohdintoihin mahdollisista avaruuden muukalaisista sekä maailmankaikkeuden itsensä kohtalosta.

Hotakaisen teksti on helppoa luettavaa. Hän tarinoi ja rupattelee keskittyneesti ja ymmärrettävästi niin, että maallikkokin ymmärtää mistä on kysymys. Kirjoittaja ei sorru kovinkaan yksityiskohtaiseen piperrykseen jopa maailmankaikkeuden vaikeimpien kysymysten äärellä, tässä kohtaa Hotakaisen kokemus tähtitieteen popularisoijana tulee vahvasti esille.

Mielestäni kirja sopii jokaiselle tähtitieteestä ja tieteellisestä maailmankuvastamme ja sen kehittymisestä kiinnostuneille riippumatta siitä, kuinka vahva kokemus ja tieto lukijalla on. Kirjan voi antaa huoletta alle kymmenvuotiaan luettavaksi ja siitä saa paljon irti myös alan ammattilaiset, joiden työtehtävät saattavat rajoittaa merkittävästi yleiskäsityksen luomista tai se on jopa vanhentunut nopean kehityksen myötä.

Kari A. Kuure

Katsele Merkuriusta aamutaivaalta

Teksti Kari A. Kuure

Aurinkokunnan pienin ja samalla Aurinkoa lähinnä oleva planeetta, Merkurius, on näkyvissä aamutaivaalla lähimmän viikon tai maksimissaan parin viikon ajan. Sen nähdäkseen täytyy herätä ajoissa, sillä Merkurius on kirkkaimmillaan noin kello 5 aamulla ja havaintosuunnassa (itä-koillisessa) täytyy olla selkeää horisonttiin asti.

Merkurius näkyy pienenä pisteenä aamutaivaalla lähellä horisonttia. Kuva © Kari A. Kuure.

Merkurius on haastava kohde kirkkaalla aamutaivaalla. Vaikka sen kirkkaus on -0,6^m sen paikka täytyy tuntea ja etsintä täytyy käytännössä tehdä kiikarilla.  Myös hyvä etsintäkartta (esimerkiksi Stellarium) voi olla tarpeellinen apuväline. Kännykkään ja tablettiin on tarjolla useampia ilmaisia ja täysin toimivia ohjelmia ja pienellä maksulla niihin lisää ominaisuuksia.

Elokuun puolivälin jälkeen Merkuriuksen kirkkaus hieman vähenee ja sen korkeus horisontista alenee, jos olet havaitsemassa sitä noin 45 minuuttia ennen auringonnousua.

Havainnot

Merkuriuksella on samanlaiset vaiheet kuin Kuulla.  Planeetta oli suurimmassa itäisessä elongaatiossa 10. päivänä, joten sen vaihe on ehtinyt kehittyä siitä hieman pulleammaksi (valaistunut noin 60 %), suurimman elongaation aikaan Merkurius (ja Venus) näkyy suunnilleen puolikkaana tai hieman vähemmän. Vaiheiden näkeminen edellyttää vähintään 10× -kiikarin tai pienen kaukoputken käyttämistä.

Merkuriuksen pinta on suhteellisen tumma (albedo 0,06) ja siellä ei ole suuria kirkkauseroja. Planeetan näennäinen koko on vain 6,5”. Näin ollen pinnan yksityiskohtien näkeminen ei juurikaan onnistu ja yleensä se on mahdollista vain käytettäessä riittävää suurennusta isossa kaukoputkessa ja punaisella suodattimella. Yleensä suositellut suotimet ovat tummia ja tästä syystä isohko harrastajakaukoputki on lähes välttämätön, jotta kuvan saisi riittävän kirkkaaksi.

Merkuriusta voi myös valokuvata, kaukoputkella vaiheita ja kameran omalla optiikalla maisemaa, jossa Merkurius on horisontin yläpuolella. Kameran lisäksi tarvitset kamerajalusta ja etälaukaisimen (vitkalaikaisun). Valoisa aamutaivas vaatii lyhyen valotuksen, joten voi olla, että oikeaan valotukseen pääsemiseen vaaditaan useita koekuvia erilaisilla valotuksilla. Kaukoputkella kuvattaessa oikea valotus on myös etsittävä, sillä Merkurius ei saa ylivalottua. Käytä tarvittaessa kameran histogrammia kuvan valotusta arvioidessasi.

Tietoja planeetasta

Merkurius kiertää Auringon vain 88 vuorokaudessa. Tästä syystä sen suurin elongaatio toistuu hyvin usein, noin 50 vuorokauden välein. Suurin mahdollinen elongaatio on noin 28° mutta jokaisen suurimman elongaation aikana tätä etäisyyttä ei saavuteta. Käytännössä Merkuriusta voi havaita suhteellisen vaivattomasti muutamana jaksona vuodessa. Tänä vuonna näitä jaksoja oli tai on helmi–maaliskuussa (illalla), kesäkuussa (illalla), nyt elokuussa (aamulla ja marras–joulukuussa (4 vk, aamulla). Alkuvuodesta Merkurius ei ole näkynyt aamutaivaalla ja loppuvuodesta se ei ole näkyvissä iltataivaalla.

Elokuun 20. päivänä Merkurius saavuttaa radallaan perihelin. Silloin sen etäisyys Aurinkoon on 46 miljoonaa kilometriä. Yläkonjunktio (planeetta on Auringon takana) on syyskuun 4. päivänä eikä ole näkyvissä. Maasta katsottuna Merkurius on etäisimmillään syyskuun 10. päivänä, silloin etäisyyttä planeettaan on 207,46 miljoonaa kilometriä. 

Mielenkiintoinen konjunktio Merkuriuksen ja Venuksen kesken on syyskuun 13. päivänä kello 15.55. Tällöin Merkurius on vain 0,3° etäisyydellä Venuksesta suunnassa SSW (Venuksen alapuolella). Venus on tähän aikaan sen verran kirkas, että se pitäisi löytyä päivätaivaalta suhteellisen helposti. Kaukoputkella havaintoja tehtäessä on syytä suureen huolellisuuteen, ettei vahingossa suuntaa kaukoputkea Aurinkoon.

Merkuriuksen halkaisija on vain 4 880 km, keskimääräinen etäisyys Aurinkoon on noin 58 miljoonaa kilometriä, pyörimisaika on lukkiutunut suhteessa 3:2 kiertoaikaan.  Rata on hyvin soikea, eksentrisyys on 0,2056 ja inklinaatio on peräti 7 astetta. Vuorokauden pituus on 58 vrk. Tästä seuraa se, että kun Merkurius pyörähtää itsensä ympäri kolme kertaa samassa ajassa, kun se tekee kaksi kierrosta radallaan. Hidas pyöriminen nostaa pintalämpötilan Auringon valaisemalla puolella noin 400 °C ja pimeällä puolella lämpötila laskee noin -190 °C lämpötilaan. Napa-alueiden läheisyydessä on alueita, joissa lämpötila pysyttelee suhteellisen vakaana ja hyvin kylmänä.

Merkuriuksen tiheys (5 427 kg/m³) on verrattavissa Venukseen ja Maahan. Tiheys on saanut tutkijat arvioimaan, että planeetta on joskus menneisyydessään ollut suurempi, mutta menettänyt jossakin törmäyksessä uloimman ja vähemmän tiheän ulkokuorensa. Tästä syystä vain metallipitoinen ydin olisi säilynyt ja planeetta peittää vain ohut kivikuori. Merkuriuksen pinnalla on huomattava määrä kraattereita, jopa Kuuta enemmän. Ne ovat syntyneet suuren asteroidipommituksen aikana noin 4 miljardia vuotta sitten.

Lue myös artikkeli Merkuriuksen ylikulusta http://radiantti.blogspot.com/2019/08/merkurius-kulkee-auringon-editse.html .

Tähtiharrastajien kesätapaaminen Cygnus 2019

Satu Mäkelä

Tämän vuoden tähtiharrastajien kesätapaaminen järjestettiin Haminassa 25.7. – 28.7. Ohjelmassa oli tavalliseen tapaan esitelmiä, matkakertomuksia, työpajoja sekä vapaamuotoista yhdessäoleskelua nuotiolla ja saunalaiturilla. Helteet tekivät öistäkin trooppisia. Tämä teki uimisen, telttamajoituksen ja pitkät illat nuotion ääressä keskustellessa todella mukaviksi. Kelit olivat yölläkin selkeitä ja auringonlaskujen värit olivat mykistävän upeita jokaisena iltana.

Cygnuksella lapset saivat kysyä tähtitieteestä ja vastaajina olivat vanhemmat. Kuva © Satu Mäkelä.

Tänä vuonna pääaiheita olivat Chilen heinäkuinen auringonpimennys ja Kuuhun laskeutumisen 50. juhlavuosi. Lapsille ja lapsenmielisille oli järjestetty satunurkkaus ja vesirakettien askartelua. Vesirakettien ampuminen oli hauska ohjelmanumero kaikille osallistujille. Lapset huomioitiin myös iltaohjelmassa. Viimeisenä iltana järjestettiin ohjelmanumero jossa lapset kysyvät tähtitieteestä ja aikuiset vastaavat. Vapaaehtoisia kyselijöitä ja vastaajia oli useita. Lopuksi lapset äänestivät kuka aikuisista oli paras vastaaja.

Keskustelimme myös perinteisesti yhdistysten yhteisistä asioista. Lisäksi järjestettiin tilaisuus jossa eri yhdistykset kertoivat viime vuoden kuulumiset ja tapahtumat sekä suunnitelmat tulevalle kaudelle. Tästä yhteistoiminnasta saa paljon uusia ideoita ja näkökulmia miten asiat voi tehdä eri tavalla ja mitä uutta voisi toteuttaa omassa yhdistyksessäkin.

Jälleen kerran yksi kesän parhaista tapahtumista päättyi hyvissä tunnelmissa. Seuraavan vuoden tapahtumapaikka on haussa ja tietoa siitä on luultavasti saatavilla viimeistään ensi vuoden keväällä. Tiedotamme jälleen kun tapahtuman ajankohta ja paikka on tiedossa. Jos et ole ikinä osallistunut tähän tapahtumaan niin lähde mukaan.

Useita kirkkaita meteoreja ensiyönä

Teksti Kari A. Kuure

Vuoden tunnetuimman meteorisateen, perseidien, maksimi sijoittuu 12./13.8. väliselle yölle (v. 2019, ajankohta vaihtelee hieman vuosittain). Jos sää on selkeää, voi tunnin aikana nähdä useita kymmeniä nopeita meteoreja taivaalla. Tampereella useimmat meteorit nähdään yön pimeimpinä hetkinä kello 00 ja 03 välillä, joskin lähestyvä täysikuu haittaa näkyvyyttä ja rajoittaa havaittuja meteoreja vain kaikkein kirkkaimpiin.

Suhteelisen kirkas perseidi tallentui kameran muistikortille vuonna 2013
Tampereen Ursan tähtitornilla. Kuva © Kari A. Kuure

Meteorisateen aiheuttajana on Swift-Tuttle -komeetasta irronneet pienet pölyhiukkaset. Yleensä valoilmiön aiheuttajan koko on noin riisinjyvänkokoinen kivi. Joukkoon kyllä mahtuu hieman suurempia kappaleita, jo sentin halkaisijainen aiheuttaa hyvin kirkkaan meteorin tai jopa tulipallon. Erittäin kirkkaat ja pitkäkestoiset meteorit ovat yleensä hyvin harvinaisia meteorisateiden yhteydessä, yleensä ne ovat satunnaisia (sporadisia) tapahtumia, joita voi nähdä milloin vain.

Avaruudesta tulevat kappaleet kohtaavat ilmakehän hyvin suurella nopeudella. Tämä aiheuttaa ilman kompressoitumista kappaleen edessä (kappaleen koolla ei ole merkitystä), jolloin kaasu kuumenee ja alkaa hehkua. Lämpötila voi nousta useisiin tuhansiin asteisiin, jos kohtaamisnopeus on suuri. Korkea lämpötila sulattaa ja höyrystää kiviaineksen hyvin nopeasti, meteorin säteilemää valoa nähdään yleensä alle sekunnin.

Suurimmat kappaleet voivat aiheuttaa bolidi-ilmiön, eli loppuleimahduksen. Se johtuu siitä, että avaruudesta tullut kappale on pudonnut tässä vaiheessa jo syvälle ilmakehään (noin 40 km korkeuteen), jolloin kompressoitunut korkeapaineinen kaasu tunkeutuu putoavan kappaleen sisään (ne ovat yleensä hyvin huokoisia) ja kirjaimellisesti räjäyttää pieniksi sirpaleiksi.

Komeetan radalla avaruudessa oleva pölyvana on yleensä hyvin pitkä. Niinpä samaan parveen kuuluvia meteoreja nähdään suhteellisen pitkä ajan kuluessa. Perseidejä nähdään heinäkuun 17.  elokuun 28. päivään mutta maksimi sijoittuu elokuun 10. ja 14. päivien välille. Tänä vuonna maksimi on siis 13. päivän aamuyönä. Maksimin ajankohta siis hieman vaihtelee. Tämä johtuu siitä, että pölyvanan paikka suhteessa maapalloon muuttuu Auringon valonpaineesta johtuen. Komeetan eri ohituskertojen pölyvanat ovat myös eripaikossa ja kuluu yleensä vuosia ennen kuin niiden aiheuttamat meteorivirrat kohtaavat maapallon.

Havaitsemisesta

Jos sää mahdollistaa, meteorihavainnot voi aloittaa heti illan hämärryttyä. Havaintopaikka tulisi olla avoin ja mielellään täysin valosaasteeton, jotta himmeimmätkin meteorit näkyisivät. Havaintoja tehdään siltä suunnalta, jossa näkyvyys taivaalle on mahdollisimman laaja ja jossa on valosaastetta vähiten.

Meteorit näyttävät tulevan Perseuksen ja Kassiopeian tähdistöjen rajalta mutta meteoreja nähdään koko taivaan alueella. Jotkut harrastajat eivät edes havaitse säteilypisteen suunnalta, vaan tarkkailevat taivasta juuri päinvastaiseen suuntaan. Tämä valinta voi olla aivan järkevä, sillä se mahdollistaa laajimman mahdollisen havaintoalueen. Se mikä olisi paras suunta, riippuu paljolti paikallisista olosuhteista.

Meteoreja voi myös valokuvata kameralla, jossa on mahdollisimman laajakulmainen objektiivi, suuri valovoima ja aikavalotus (B). Kirkas kuutamo kuitenkin rajoittaa tehokkaasti pitkien valotusaikojen käyttöä, joten kuvien määrä tulee hyvin suureksi. Digiaikana se ei kuitenkaan ole ongelma, sillä muistikorteille yleensä mahtuu satoja tai tuhansia kuvia. Itse olen käyttänyt valkotasapainona päivänvaloa.

Kameran herkkyyden valinta onkin sitten jo vaikeampi asia. Jos käytät suurta herkkyyttä (kuvaan tulee himmeämpiä meteoreja) mutta valotusaika jää lyhyeksi. Jos taas käytössä on kameran perusherkkyys (yleensä ISO-80 tai ISO-100), vain kirkkaimmat meteorit tulevat näkyviin, mutta voit käyttää hieman pidempää valotusta. Lisäsi valotusta joutuu säätämään yön edetessä taivaan tummuuden mukaan. Sopivaa valotusta saattaa joutua etsimään jopa useana vuonna ennen kuin kunnollisia kuvia onnistuu ottamaan.

Iso, laajakulmainen objektiivi jäähtyy kuvauksen kuluessa. Tämä tarkoittaa kosteuden tiivistymistä objektiivin etulinssille. Tätä voi ehkäistä objektiivin lämmittimellä (kaukoputken huurteenpoistoon tarkoitetulla vastuksella) mutta se yleensä vaatii sen verran sähkövirtaa, että pelkillä paristoilla se ei hoidu. Käytettävissä pitäisi olla verkkovirtaa tai ainakin akkupakki, josta virtaa riittää tunneiksi. Samoin kameran akut tyhjenevät yleensä ennen kuin kuvaussessio päättyy. Kameran vaihtoakku on siis välttämätön varuste mutta mieluummin tulisi käyttää jälleen ulkopuolista virtalähdettä, jos se vain on mahdollista. Useimpiin järjestelmäkamerohin on saatavissa verkkovirralla toimiva ja akun korvaava laite, jolla kuvaamista voi jatkaa tuntikausia.

Jos laitteisto on kunnossa ja toimivuus tarkistettu, niin sitten on aika ryhtyä kuvaamaan. Kamera kiinnitetään tietysti jalustaan, tarkennetaan äärettömään (koekuvauksella tarkistetaan tarkennus) ja lukitaan tarkennus (tai siirrytään käsitarkennukseen) ja valotukset tehdään etä- tai lankalaukaisimella.

Kuvia otetaan sarjassa jatkuvasti ja tarkkaillaan lopputulosta esimerkiksi läppärillä, tabletilla tai kännykällä (jos kamerassa on wifi-yhteys). Jos kamerassa on sekvensikuvausmahdollisuus tai käytettävissä on tämän ominaisuuden mahdollistava etälaukaisin, niin se helpottaa kuvaajan työtä merkittävästi. Jos kaikki menee kuin ”stromsöössä” yön aikana saat muutaman meteorikuvan muistikortille.

Jos onnistut valokuvaamaan perseidejä, Radiantti julkaisee kuvat hyvin mielellään.

Merkurius kulkee Auringon editse marraskuussa

Kari A. Kuure

Sisäplaneetat (Merkurius ja Venus) joutuvat radallaan silloin tällöin asemaan, jossa ne on mahdollista nähdä kirkasta Auringon pintaa vasten pienenä pisteenä. Tällaista tilannetta kutsutaan ylikuluksi ja ne toistuvat suhteellisen säännöllisesti tietyin väliajoin. Venus on Merkuriusta suurempi (Ø noin 1’) ja se voidaankin nähdä aurinkosuodattimen läpi ilman optista suurennusta ylikulun aikana. Merkurius on niin pieni (Ø noin 10”), että sen ylikulun näkemiseen tarvitaan aina kaukoputki.

Simuloitu kuva Merkuriuksen ylikulusta marraskuussa. Kuvan taustalla on aito Kuva Auringosta, otettu 31.7.2019 ja Merkuriusta kuvaava täplä on lisätty kuvankäsittelyssä. Kuva © Kari A. Kuure.

Kummankin planeetan ylikulku on mahdollista silloin, kun planeetta on radallaan lähellä solmupistettä. Solmupisteellä ymmärretään sitä kohta radassa, joka leikkaa ekliptikan (Maan ratatason). Solmupisteitä on kummankin planeetan radoissa kaksi: nouseva solmu silloin, kun planeetta kohoaa ekliptikan pohjoispuolelle ja laskeva solmu, kun planeetta siirtyy ekliptikan eteläpuolelle.

Merkurius on laskevan solmun läheisyydessä toukokuussa. Vastaavasti nousevan solmun läheisyydessä planeetta on marraskuussa. Ylikulun kesto vaihtelee hieman riippuen siitä, kuinka etäällä ekliptikasta planeetta näkyy ylikulun sattuessa. Toukokuun ylikulun kesto voi olla jopa 8 tuntia ja marraskuussa maksimi kesto on noin 5,5 tuntia. Tämän vuoden ylikulun kesto on hyvin lähellä pisintä mahdollista.

Ylikulkujen sarjat

Merkuriuksen ylikulku tapahtuu sarjoissa. Toukokuun ylikulun jälkeen (edellisen kerran 9.5.2016) seuraava ylikulku tapahtuu 3,5 vuoden kuluttua, jolloin se tapahtuu marraskuussa. Tämän jälkeen seuraavaa ylikulkua joudutaan odottamaan 9,5 vuotta.

Merkuriuksen ylikulut tapahtuvat sarjoina, jolloin sarjaan kuuluvien ylikulkujen paikka Auringon suhteen muuttuu. Marraskuun sarjoissa (ylärivi) Merkuriuksen perättäiset ylikulut siirtyvät kohti pohjoista ja toukokuun ylikulut (alarivi) siirtyvät kohti etelää. Piirros © Kari A. Kuure.

Tämän vuoden ylikulun jälkeen seuraava tapahtuu marraskuussa 2032 (13.11.). Tarkkaavainen lukija huomasikin, että säännön mukaan seuraava pitäisi tapahtua vuonna 2028 toukokuussa, mutta silloin olisi vuorossa sarja no 5 ja sen viimeinen ylikulku tapahtui jo vuonna 1937 ja tälle paikalle sijoittuva sarja no 11 alkaa vasta 2174.

Normaalisti ylikulut sarjoissa tapahtuvat 46 vuoden välein. Merkuriuksen kiertoaika Auringon ympäri ei ole tahdistunut maapallon kiertoajan kanssa ja se jaksottaa ylikulut uusiksi sarjoiksi; toukokuun 414 ja marraskuun ylikulut 828 vuoden välein.

Ylikulkujen sarjat on numeroitu. Marraskuun sarjan numero on 6. Sarjan sisällä ylikulut tapahtuvat tietyssä järjestyksessä. NASAn pimennyssivuilla on luettelo vuosien 1600 – 2300 ylikuluista. Sen mukaan sarjan no. 6 luettelossa oleva ensimmäinen ylikulku oli marraskuussa 1605 ja viimeinen marraskuussa 2295.

Sarjan sisällä ylikulut kehittyvät siten, että päivämäärä siirtyy myöhemmäksi. Marraskuussa sarjat alkavat Auringon eteläosan ylityksillä ja siitä ne siirtyvät kohti pohjoista, kunnes sarjan päättyessä ylikulku tapahtuu Auringon pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisreunalla. Tässä suhteessa ylikulkujen sarjoittuminen muistuttaa auringonpimennysten Saros-jaksoja.

Toukokuun sarjat (esimerkkinä toukokuussa 2016 tapahtunut ylikulku on sarjaa no 7, joka alkoi vuonna 1740 ja päättyy vuoden 2154 ylikulkuun) alkavat Auringon kiekon pohjoisreunasta ja siirtyvä kohti etelää. Ylikulun päivämäärä siirtyy myös myöhäisemmäksi samoin kuin marraskuun sarjoissa.

Ylikulku 2019

Tämä vuoden ylikulku tapahtuu siis marraskuun 11. päivänä. Tampereen horisontin mukaan ensimmäinen kontakti (Merkurius on Auringon kiekonreunan ulkopuolella) kello 14.35.27 ja toinen kontakti (Merkurius on Auringon reunan sisäpuolella) kello 14.37.11. Nämä samat ajat ovat sopivat koko Suomen alueelle, sillä paikkakuntaiset erot ovat alle 3 sekuntia. Auringonlasku Tampereella tapahtuu kello 16.50, joten Merkurius ehtii edetä Auringon edessä vain lyhyen matkaa.

Merkurius on lähes Auringon kiekon keskellä kello 15.20 UTC ja kolmas kontakti tapahtuu kello 18.02 UTC ja neljäs kontakti kello 18.04 UTC. Ajat ovat UTC aikoja koska Suomessa Aurinko ja Merkurius ovat jo horisontin alapuolella ja niitä voidaan havaita vain tietyistä paikoista kuten seuraavasta selviää.

Merkuriuksen ylikulku kokonaisuudessaan ei näy Euroopan mantereella, vaan auringonlasku tapahtuu kaikkialla ennen kolmatta ja neljättä kontaktia. Ylikulku näkyy kokonaan vain Etelä-Amerikassa ja Tyynellä merellä. Pohjois-Amerikassa Aurinko ei vielä ole noussut ylikulun alkaessa.

Lähin paikka, jossa ylikulku näkyy kokonaisuudessaan, on Madeira (Funchal) ja Teneriffa (Puerto de la Crus). Molemmissa paikoissa auringonlasku tapahtuu vain muutama minuutti myöhemmin kuin ylikulku päättyy. Toki lännempänä olevilla saarilla (Comera ja La Palma) olisi hieman paremmat paikat (ei aivan niin yhtä herkkiä horisontissa olevalle pilvisyydelle) mutta niiden länsirannikolle täytyy erikseen kulkea esimerkiksi vuokratulla autolla. Aikavyöhyke näillä molemmilla saarilla on UTC, joten edellä ilmoitettu kellonajat ovat myös paikallisaikoja.

Havaitseminen

Merkuriuksen ylikulun havaitsemiseen tarvitaan kaukoputki tai vähintään kiikari, koska Merkuriuksen halkaisija on hieman alle 10 kaarisekuntia. Ilman optista suurennusta yleensä ihmisen näkökyvyksi ilmoitetaan noin 1 kaari minuutti, joten suurennusta tarvitaan vähintään kuusinkertaisesti ennen kuin Merkurius näkyisi riittävän suurena erottuakseen Auringon kirkasta pintaa vasten. Paras suurennus on noin 50 – 100×.

Toukokuussa 2016 tapahtunut Merkuriuksen ylikulku kuvattu H-alfa aallonpituudella. Kuva © Kari A. Kuure.

Havaintoväline täytyy varustaa Auringon havaitsemiseen sopivalla suodattimella, esimerkiksi Astro Solar -kalvosta valmistetulla suodattimella. Sama koskee myös kameraa, jos valokuvaat ylikulkua. Auringon pimennykseen katsomiseen tarkoitettu hitsaussuojalasi no 14 soveltuisi myös, mutta sen kiinnittäminen kaukoputkeen voi olla hieman vaikeaa. Kiikarissa molemmat objektiivit pitäisi varustaa tällaisella suodattimella, ei siis kovinkaan kätevää. Valokuvatessa hitsaussuojalasi ei ole yleensä riittävän laadukas, jotta terävät kuvat olisivat mahdollisia.

Valokuvaamista varten tarvitaan kameran ja teleobjektiivin tai kaukoputken lisäksi tukeva jalusta. Kaukoputken seurantajalusta olisi tietysti paras mahdollinen väline, mutta käsinseuranta on täysin mahdollista.

Sanomattakin on selvää, että tarkennus täytyy tehdä huolellisesti, olipa käytössäsi sitten kaukoputki tai kameran oma optiikka. Kaukoputket ovat lähes poikkeuksetta käsitarkenteisia, joten tarkennus täytyy tehdä hyvin huolellisesti. Kameran oma optiikka voi olla ja hyvin usein on automaattitarkenteinen. Kaikkien kameroiden automaattitarkennus ei kuitenkaan toimi kunnolla äärettömään (esimerkiksi tähdet saattavat tulla kuvaan täplinä), joten tällaisessakin tapauksessa manuaaliseen tarkentamiseen siirtyminen on järkevä ratkaisu. Jälleen tarvitaan huolellisuutta ja on syytä tehdä harjoittelua ennen H-hetkeä.

Toukokuun 2016 ylikulku valokuvattu CaK-aallonpituudella. Kuva © Kari A. Kuure.

Kamerassa sopiva herkkyys (yleensä noin ISO-100), lyhyt valotusaika (noin 1/640 s) ja riittävän pieni aukko (8 – 11) ovat perusedellytyksiä onnistuneeseen valokuvaamiseen. Sopivat valotusarvot on syytä tarkistaa ennen ylikulun alkamista, mieluusti jo edellisenä päivänä. Ylivalottumisen havaitseminen kameran näyttökuvasta voi olla vaikeaa, mutta onneksi siihenkin ongelmaan löytyy ratkaisu. Nykyaikaisessa digikamerassa on mahdollisuus tarkastella kuvan historgrammia. Se paljastaa mahdollisen yli- ja alivalottumisen hyvin kätevästi. Tutustu siis histogrammin käyttöön, vaikka kameran manuaalin avulla, jolloin vältyt valotusvirheiltä. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin ylivalottuneet kuvat näinkin harvoin tapahtuvan ilmiön havaitsemisessa.

Sääolosuhteet

Suomen sää marraskuussa ei ole yleensä selkeää: räntää rätkii ja tuulikin voi olla voimakas. Näin ollen hyvä vaihtoehto on hankkiutua esimerkiksi Teneriffalle tai Madeiralle talviloman viettoon. Tosin marraskuu on myös Atlantilla myrskyherkkää aikaa, joten mitään takeita selkeästä säästä kummallakaan saarella ei ole.

Seuraavat ylikulut

Merkuriuksen ylikulku tapahtuu edellä kerrotun väliajoin. Seuraava on 13.11.2032 kello 10.54.32 – 13.07.57, 7.11.2039 (kello 9.19. –12.14.) ja 7.5.2049 (kello 13.02 –19.44) tapahtuvat ylikulut näkyvät kokonaisuudessaan Suomesta, jos sää on selkeä! Vuoden 2032 ylikulun alku jää näkemättä maamme pohjoisosasta, vuoden 2039 ja 2049 ylikulut näkyvät kaikkialla Suomessa.

Venuksen ylikulku tapahtui edellisen kerran 6.6.2012 ja seuraavan kerran se tapahtuu 11.12.2117 ja 8.12.2125, kumpikaan näistä ei näy Suomessa. Seuraava Suomessa näkyvä Venuksen ylikulku tapahtuu 11.6.2247 ja 9.6.2255. Ylikuluissa on siis kyse erittäin harvinaisista tapahtumista, jollaista voisi kuvata tapahtuvaksi vain ”kerran elämässä”.