maanantai 2. joulukuuta 2019

Havaintomatka Madeiralle


Kari A. Kuure

Viime elokuun alkupuolella julkaisin artikkelin[1] Merkuriuksen ylikulusta. Siinä tarkastelin itse ylikulkua ja kuinka sitä pitäisi havaita. Tässä jutussa kerron kuinka oma matkani Madeiralle ja  Merkuriuksen ylikulkuhavainnot onnistuivat.

Merkuriuksen ylikulun havaintopaikkana toimi hotellihuoneen parveke. Kuva © Kari A. Kuure.


3 kk ylikulkuun

Tein matkavarauksen itselleni ja vaimolleni Madeiran saarelle, jossa ylikulku näkyisi alusta loppuun, jos vain sää sen mahdollistaisi. Säästä tulikin jännitysnäytelmä, sillä sääennusteet eivät loppujen lopuksi lupailleen ainakaan täysin aurinkoista säätä marraskuun 11. päiväksi.

Visuaalihavaintohin käyttämäni kaukoputki Scopos 62. Kuva © Kari A. Kuure.


Tehtyäni matkavarauksen elokuussa, olikin aikaa miettiä sitä, kuinka oikeasti havaitsisin Merkuriusta. Mukaan piti saada kaukoputki mukaan visuaalihavaintoja varten ja tietysti kameravarustus ja sille oma seurantalaitteisto. Ongelmaksi muodostui se, että lentokoneeseen sai ottaa enintään 23 kg painavan matkalaukun ruumaan ilman lisämaksua tai jos lisämatkalaukku tulisi mukaan, niin siitä joutuisi mennen tulleen maksamaan aika suuren rahtimaksun. Niinpä lähtökohta oli se, että kaikki laitteet + muut matkatavarat piti mahtua yhteen laukkuun.

Ensimmäinen suunnitelmani oli ottaa mukaan Sky-Watcher Supatrak kaukoputki (D=80 mm, F=1000 mm, Maksutov), johon voisi kytkeä järkkärirungon valokuvausta varten. Visuaalihavaintoja varten tarvitsisin toisen kaukoputken ja kamerajalustan. Molemmat löytyivät omista laitteistani, se ei siis olisi ongelma, varsinkin kun vaimoni suostui ottamaan omaan matkalaukkuunsa kamerajalustan.
Supatrakissa oli kuitenkin oma ongelmansa, ehkä vaikein niistä oli järjestelmäkameran rungon ja sen varusteiden mukaan ottaminen. Painoa tulisi liikaa. Näin ollen ensimmäisestä suunnitelmasta syksyn aikana aloin luopua samalla kun toinen suunnitelma alkoi mielessäni muotoutua.

2 kk ylikulkuun

Toinen suunnitelma oli se, että kun joka tapauksessa kameravarustukseen tulisi kuulumaan kaksi superzoom-puolijärkkäriä, niin miksi en käyttäisi niitä ylikulun kuvaamiseen? Se kuitenkin edellytti uuden seurantalaitteiston hankintaa, koska muutoin toisella kameralla sekvensikuvausta en pystyisi tekemään. Tarkoitus oli, että ottaisin kuvan kummallakin kameralla 30 sekunnin välein koko ylikulun ajan. Tämä merkitsisi sitä, että kuvia tulisi kumpaankin kameraan noin 650 kpl eli yhteensä noin 1300 kuvaa.

Kahden kameran kuvauslaitteisto kiinnitettynä S-W Star Adventure seurantalaitteistoon. Kuva © Kari A. Kuure.


Toista kameraa varten oli hankittava ohjelmoitava laukaisin. Toisessa kamerassa se oli sisäänrakennettu toiminto. Kuvausaika olisi noin kuusi tuntia, joten kameroiden omat akut eivät tulisi pitämään kameroita toiminnassa näin kauan. Siispä molemmille kameroille piti hankkia verkkolaitteet. Ne löytyivätkin Saksasta Ebayn välityksellä.

Kuvausjalustaksi valikoitui aluksi S-W Star Adventure mini, jota Verkkokauppa.com oli pitänyt nettilistoillaan myynnissä. Tässä vaiheessa elettiin jo syyskuun loppua. Hyvin pian tilauksen jälkeen kuitenkin selvisi, että ko. laitteen toimitusaika olisi jopa 6 viikkoa, eli se tuli minulle vasta Madeiralta palattuani. Mitä tehdä    peruuttaa tilaus ja palata suunnitelmaan 1!

1 kk ylikulkuun

Peruutin tilauksen ja aloin suunnitella muita vaihtoehtoja. Tampereen Ursan yhteistyökumppani Teleskope Service tarjosikin samaa laitetta sekä hieman jykevämpää seurantalaitetta hyllystään noin viikon toimitusajalla ja vielä varsin kohtuulliseen hintaan. Päädyin jälkimmäiseen: tilaus sisään ja laitetta odottamaan. Se saapuikin ilmoitetussa ajassa ja pääsin jopa kerran harjoittelemaan kuvausta eräänä selkeänä syyspäivänä. Tämä harjoittelu olikin hyvin tärkeä, sillä se paljasti muutaman korjattavan kohdan, jotka tulisivat olemaan ratkaisevassa asemassa ylikulun onnistuneessa kuvauksessa.


Kamera suojasin Auringon suoralta lämpösäteilyltä aluminoidulla suojapeitteellä. Kameroiden aurinkosuodattimet valmistin AstroSolar-kalvosta. Kuva © Kari A. Kuure.

Parin viikkoa ennen H-hetkeä alkoi sääennusteiden aktiivinen seuranta. Ilmatieteenlaitos ennusteli vuoroin sadetta, pilvistä säätä ja taisi kerran myös ennusteessa olla sen verran selkeää säätä tiedossa, että olisi päässyt oikein kuvaamaankin. Foreca puolestaan oli hieman samoilla linjoilla, mutta hieman eri aikoina. Näin ollen matkalle lähtiessämme säätila ylikulun aikaan oli vielä suuri jännittämisen paikka.

1 vk ylikulkuun

Saavuimme Madeiraan kuusi päivää ennen ylikulkua. Saari on meille aikaisemmilta reissuiltamme tuttu mutta hotelli oli meille aivan uusi tuttavuus. Olimme sen toki edellisenä vuonna nähneet ja tiesin suunnilleen mihin suuntaan sen parvekkeilta näkyisi – suunta oli kaakosta länteen, siis aivan oikea. Oli siinä vielä pari yksityiskohtaa, jotka olisi saattanut sotkea suunnitelman, mutta onneksi ne eivät toteutuneet ja pystyin tekemään havainnot hotellin tilavalta parvekkeelta. Jo olisi ollut toisin, kuvauspaikka olisi pitänyt etsiä jostakin muualta ja akkujen vaihdosta johtuen, ajoittain ainakin vain yhtä kameraa olisi voinut käyttää kuvaukseen.

Itsekin pääsin kuvaan havaintolaitteiden kokoamisvaiheessa. Kuva © Terttu Kuure.


Madeiralla on aina paljon tekemistä näin luontokuvauksesta kiinnostuneelle ja nytkin edessä olevat päivät kuluivat maastossa kamerat mukana hyvin nopeasti. Parina iltana harjoittelin seurantalaitteen suuntaamista ja käyttöä, mutta auringonlaskettua tähtitaivaalta ei paljoa näkynyt (Venus, Jupiter ja Saturnus nyt kuitenkin). Syy siihen oli se, että syksyn kosteutta oli runsaasti ilmakehässä ja vaalea utu peitti taivaan niin tehokkaasti, että vain kirkkaimmat tähdet näkyivät. Olimmehan kaupungin alueella, joten valosaastetta sieltäkin löytyy aivan liian kanssa ja täysikuuta lähestyvä Kuu valaisi utua yöaikana.

Ylikulkupäivän lähestyessä sääennusteita tuli seurattua tihenevään tahtiin. Suomalaisten ennusteiden lisäksi paikallisen ilmatieteen laitoksen ennusteet tulivat tutuksi. Vielä lauantaina (ylikulku oli seuraavana maanantaina) paikallinen ennustuslaitos kertoi maanantaina olevan vesisadetta koko päivän. Tässä vaiheessa mieli oli aika synkkä, tosin ennusteet ei olleet muutoinkaan pitäneet kovin hyvin paikkaansa, sää oli liian vaihtelevaa, jotta ennusteet olisivat osuneet kohdalleen. Tunnelmia hieman kevensi se, että sateita oli lupailtu edelliselle viikolle melkein joka päivälle. Ennusteista huolimatta sää oli osittain aurinkoinen ja ainoastaan iltapäivisin oli enempi tai vähempi pilviä, nekään eivät olleet isoina lauttoina vaan aivan yksittäin.

Ylikulkupäivä

Viimein valkeni odotettu ylikulkupäivä aurinkoisena. Taivas oli pilvetön, vaikka kosteuden tuoma utuisuus oli selkeästi havaittavissa. Tunnelmat olivat siis hyvin toiveikkaita havaintojen onnistumisen suhteen.

Merkurius on edennyt Auringon eteen jo jonkin matkaa. Kuva © Kari A. Kuure.


Aamiaisen jälkeen alkoikin laitteiden kokoaminen ja kuvauslaitteiston suuntaaminen. Olin edellisenä iltana suunnannut seurantalaitteiston Fomalhautin mukaan ja vielä maanantaiaamuna Siriuksen mukaan etelään. Kaikki siis pitäisi olla kunnossa. Kamerat kiinni jalustaan, ja voi kauhistus, ne eivät näyttäneet samaan kohteeseen eli Aurinkoon. Säätämistä siis olisi tarjolla, olin onneksi varautunut tähänkin ja mukanani oli tarvittavat työkalut.

Lopulta ennen h-hetkeä kaikki oli kunnossa – niinhän luulin! Ylikulku alkoi ajallaan (kello 12.33 paikallista aikaa) ja niin myös kameroiden sekvenssikuvaus alkoi. Jostakin syystä Aurinko ei kuitenkaan pysynyt kameroiden kuvakentässä, joten jouduin säätämään myös seurannan virhettä. Missä vika, kaikenhan piti olla kunnossa? Paljastuihan se ongelma kohta: seurantakoneiston ja kamerajalustan välinen liitos oli löystynyt (liukas metalli metallissa) jossakin vaiheessa ja seurantakoneiston eteläsuuntaus oli hukassa. Väänsi liitoksen uudelleen tiukaksi mutta täydellinen suuntaus oli ja pysyi tiessään. Niinpä jouduin korjaamaan deklinaatiokorjausta molemmille kameroille sitten koko ylikulun aikaa.

Aurinko paistoi parvekkeelle kuumasti, vaikka raikas merituuli helpottikin oloa. Tuuli oli virinnyt aamupäivän aikana. Välillä oli vetäydyttävä hotellihuoneeseen, kameroiden jatkaessa kuvaustaan ohjelmoituina. Havaintokelissä olisi ollut paljonkin toivomisen varaa. Vaikka olikin pilvetöntä, niin tuuli ja kosteuden tuoma utuisuus heikensivät niin seeingiä kuin läpinäkyvyyttä. Aika ajoin seeing oli todella huono. Läpinäkyvyys ei juurikaan vaihdellut ja se näkyykin sitten kuvissa alentuneena kontrastina.

Merkurius ylikulun keskivaiheilla oli hyvin lähellä Auringon kiekon keskustaa. Kuva © Kari A. Kuure.


Seeing vaihteli suhteellisen hyvästä äärimmäisen huonoksi, jolloin huonoimmillaan Merkuriuksesta kuviin tuli vain epämääräinen läikkä. Visuaalisesti tilanne ei ollut kovinkaan paljoa parempi mutta kuitenkin sen verran hyvä, että Merkurius näkyi koko ajan. Ero kuvien ja visuaalihavaintojen välillä johtuu silmän ja kameran toiminnan eroista. Silmässä integraatioaika on paljon pitempi kuin kameran lyhyt valotusaika ja tästä syystä visuaalinen kuva on ”parempi” kuin kameran ottama kuva.

Keskipäivällä seeing oli kohtalaisen hyvä aina siihen asti, kunnes Merkurius oli edennyt suunnilleen puoliväliin ylikulun matkasta. Tämän jälkeen Auringon korkeus oli jo laskenut sen verran paljon, että se alkoi näkyä heikentyneenä seeinginä. Lopulta lähellä horisonttia se oli jo todella huono.

Pitkä päivä parvekkeella päättyi lopulta kello 18 aikaan. Silloin visuaalisesti havaittuna Merkurius siirtyi Auringon edestä pois ja muutaman minuutin kulutta Aurinko puolestaan painui horisonttiin. Pikainen silmäys päivän kuvasaaliiseen kertoi onnistumisista mutta myös hyvin heikoista kuvista. Silti olin tyytyväinen tulokseen, pitkä ja kustannuksiltaan suhteellisen kallis reissu oli kuitenkin tuottanut suunnilleen sen mitä olin lähtenyt hakemaan. Seuraavana päivänä olikin sitten paluulento Suomeen.

Marraskuinen Madeira

Madeiran vihreä saari sijaitsee sen verran etelässä (n. 32,6° leveyspiirillä), että keskilämpötilat ovat marraskuussakin vielä meikäläisittäin kesäisiä. Meidänkin reissun aikana päivälämpötilojen maksimiarvot olivat luokkaa 22 –24 °C, aurinkoista, joskin ajoittain pilveilevää. Yölämpötilat olivat hieman alle 20 °C ja nukuimme hotellihuoneessa parvekkeen ovi oikein kunnolla auki. Muuta ilmastointiahan edes ”korkean luokan” hotelleissa aina ei ole!

Madeiran ilmatilaa hallitsee Kanarian tuulihaukka, joka on endeeminen näillä Atlannin saarilla. Kuva © Kari A. Kuure.


Luonto oli hieman vaisu verrattuna esimerkiksi huhti- ja toukokuun luonnon iloiseen värikylläiseen, kukkiin, lintuihin ja perhosiin. Kaikkea näitä nytkin siellä oli mutta niiden runsaus oli vain suppeampi, tunnelmaltaan hieman samaa kuin Suomessa elokuun alun aikoihin ensimmäisten syksyn merkkien ilmaantuessa. Vaikka matkallamme tällä kertaa sää olikin suotuisa, aina näin ei kuitenkaan ole. Olemme omakohtaisesti todistaneen huhtikuista myrskyä, jollaista Suomessa harvoin koetaan. Niinpä olimme ainakin henkisesti varautuneet myrskyyn myös tällä kertaa, jota kuitenkaan ei tullut, ei edes pientä sadetta kaikeksi onneksi ja erityisesti ylikulkupäivänä.

Huomautukset

lauantai 12. lokakuuta 2019

Havaintovinkki: Kuu peittää Zeeta Taurin


Kuun kiertoaika maapallon ympäri on tähtien suhteen noin 27,5 vuorokautta ja aika uusikuusta uusikuuhun on noin 29,5 vuorokautta. Tämä tarkoittaa sitä, että yhden kierroksen aikana Kuu kulkee hyvin monien tähtien ja muiden tähtitaivaan kohteiden editse peittäen ne. Kirkkaat planeetatkin joutuvat Kuun peittämiksi silloin tällöin, joten ne ovat hyviä havaintokohteita ainakin silloin kun ne tapahtuvat pimeällä taivaalla.


Zeeta Tauri peittyy Kuun taakse 19.10. kello 3.56 – 4.56. Kuvat © Kari A. Kuure.


Tavallisesti tähtien peittymisiä ei noteerata, eikä niiden peittymisiä esitellä havaintovinkkeinä, mutta tehtäköön tällä kertaa poikkeus. Ensi lauantaiaamuna (19.10.) kello 3.56 kolmannen kirkkausluokan tähti Zeeta Tauri peittyy Kuun taakse. Zeeta Tauri sijaitsee Härän tähdistön alimman sarven päässä ja on helposti löydettävissä. Tähti ilmaan jälleen näkyviin kello 4.56.

Jupiter peittyy Kuun taakse marraskuun 28. päivänä kello 12.02–12.52. Silloin on kyllä keskipäivä ja Jupiter on matalalla kaakossa, joten sen näkeminen on todella haastavaa.

Planeetoista Venus peittyy Kuun taakse seuraavan kerran 19.6.2020 kello 11.15. Kohteet ovat korkealla taivaalla ko. aikaan, mutta niin on Aurinkokin. Venuksen voi löytää goto-kaukoputkella helposti, muilla kaukoputkilla täytyy olla hyvin tarkkana, ettei suuntaa kaukoputkeaan Aurinkoon, sillä Venuksen elongaatio on vain 22 astetta. Venus ilmaantuu jälleen näkyviin kello 12.22.


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Kirkas tulipallo Tampereen Ursan sääkamerassa


Tampereen Ursan sääkamera tähtitornilla onnistui tallentamaan kirkkaan tulipallon 4.10. kello 2.19.45 alkaen. Kestoa tulipallolla oli noin 15 sekuntia ja kirkkaudeltaan se ylitti täysikuunkirkkauden. Tulipallon aiheutti tavallista suurempi meteoroidi ja se todennäköisesti pudotti ilmakehän läpäisseen kiviaineksen johonkin eteläiseen Suomeen. Tällä hetkellä putoamispaikka ei ole tiedossa.

Yhdistelmäkuva videosta, jolle tallentui tulipallo 4.10.2019 kello 02.19.45 alkaen. Kuvan käsittely © Kari A. Kuure / Tampereen Ursa ry.


Päivitys 11.10.2019

Markku Lintisen kotikameraan tallentui sama tulipallo alkuosaltaan. Tässä yhdistelmäkuva videon yksittäisistä kuvista:

Tallennettu 4.10.2019 kello 02.10.45 alkaen Kangasalla . Kuvankäsittely © Kari A. Kuure, alkuperäiskuvat © Markku Lintinen.



tiistai 8. lokakuuta 2019

Kirjauutuus: Avaruudesta


Esko Valtaoja

Avaruudesta
Ursan julkaisuja 164
Ursa ry.
Nidottu 158 sivua
ISBN 978-952-5985-71-9

Esko Valtaojan kirjoittajan taidot tunnetaan, eikä hän petä tälläkään kertaa. Kirjanen – Avaruudesta – on mielenkiintoisesti kirjoitettu, ei niin syvällinen tai tieteellinen, vaan kepeää ajatuksen juoksua maan ja taivaan välillä. Kirja koostuu kymmenestä luvusta, joissa Valtaoja pohdiskelee maailmankaikkeuden tilaa, niin mustia aukkoja kuin avaruuden muukalaisia ja hieman tulevaakin, mitä se sitten lieneekin.

Pimeä aine, tyhjä tila, tai pimeä energia ovat myös kirjan lukujen aiheena. Valtoja toteaa, että emme oikeastaan tiedä siitä mitään tai korkeintaan hyvin vähän. Pimeää ainetta ja pimeää energiaa täytyy olla, muutoin ei havaitsemamme maailma toimi tai edes olisi tällainen kuin me sen voimme havaita. Jos maailmankaikkeus olisi toisenlainen, emme mekään olisi sitä ihmettelemässä. Jokapäiväinen elämänkokemuksemme vahvistaa tämän, maailmankaikkeus on mahdollistanut ihmisen ilmaantumisen maapallolle. Järki sanoo, että jos jokin asia olisi toisin, niin emme ehkä olisi täällä.

Onko maailmankaikkeutemme, siis se minkä voimme havaita, kaikki vai onko sen ulkopuolella jotakin. Tämäkin kysymys on alaan perehtyneelle tuttu kysymys. Luonnollisestikaan Valtaoja ei tähän anna mitään varmaa vastausta, kunhan vain pohdiskelee. 380 000 vuoden ikäinen maailmankaikkeutemme oli säteeltään 42 miljoonan valovuotta, siis se osa, jonka me voimme havaita tänään. Meillä vain ei ole keinoja havaita sitä, sillä sieltä, hyvin kaukaa lähtenyt valo ei koskaan tavoita meitä.

Kirja Avaruudesta sopii kaiken ikäisille lukijoille. Sen voi turvallisin mielin antaa lapselle luettavaksi mutta kyllä siitä aikuisetkin saavat paljon pohtimisen aiheita. Kirjan luvut ovat lyhyitä, ne voi lukea yhdellä istumalla, tai vaikkapa bussimatkan aikana. Suosittelen.

Kari A. Kuure





perjantai 30. elokuuta 2019

Kirjauutuus: Kosminen pimeys väistyy


Markus Hotakainen

Kosminen pimeys väistyy – Maailmankaikkeuden arvoituksia
Kustannusosakeyhtiö Otava 2019
ISBN 978-951-1-33144-5
Sidottu 287 sivua.

Markus Hotakaisen esittelyä tuskin tarvitaan, sillä tähtitieteen populaarikirjallisuutta ja Tähdet ja Avaruus -lehteä lukevat kyllä tunnistavat kirjoittajan hänen monista aikaisemmista teoksistaan ja lehtiartikkeleistaan. Niinpä otinkin hänen tuoreimman, Otavan julkaiseman Kosminen pimeys väistyy -teoksen hyvin mielelläni lähempään tarkasteluun.

Kirjan rakenne on perinteinen kertomus maailmankuvan kehittymisestä tutkimuksen avulla muinaisuudesta nykypäivään ja hieman tulevaisuuteenkin. Tarinan kehittely on järkevää, sillä mitä lähemmäksi nykypäivää kirjassa tullaan, sitä monipolvisemmaksi maailmankuvamme muuttuu. Hotakainen joutuu ottamaan välillä pienen takaumankin, jotta uudet tutkimukset voisi tuoda esille.

Kirjan kertomus (siitä tässä on todella kyse) lähtee siis liikkeelle muinaisista akkadilaisista Mesopotamiassa. Siitä siirrytään nopeasti Eurooppaan ja kaukoputken keksimiseen. Kaukoputkia oli ratkaiseva askel myös Galileo Galileille, sillä hän teki monia merkittäviä havaintoja, jotka muokkasivat maailmankuvaamme perusteellisesti. Itse asiassa Galileo loi tieteessä edelleen käytettävän metodin, joka perustuu havaintoihin vahvistettuna tieteellisillä teorioilla.

Galileon jälkeen tarina jatkuu edelleen pitkälti kaukoputken kehittämisen myötä. Pian tullaankin viimevuosisadan alkuun ja sen merkittäviin havaitsijoihin, löytöihin ja teorioihin. Luonnollisesti Albert Einstein kumppaneineen tässä kohtaa kirjaa on merkittävässä roolissa. Mutta tarina jatkuu ja pian päästäänkin maailmankaikkeuden synnyn äärelle. Hotakainen on hyvinkin ajan tasalla ja hän kertoo mielenkiintoisesti maailmankuvan muuttumisesta, olipa kyse alkuräjähdyksestä tai maailmankaikkeuden kiihtyvästä laajenemisesta.

Kirjan loppuosa on sitten omistettu pohdintoihin mahdollisista avaruuden muukalaisista sekä maailmankaikkeuden itsensä kohtalosta.

Hotakaisen teksti on helppoa luettavaa. Hän tarinoi ja rupattelee keskittyneesti ja ymmärrettävästi niin, että maallikkokin ymmärtää mistä on kysymys. Kirjoittaja ei sorru kovinkaan yksityiskohtaiseen piperrykseen jopa maailmankaikkeuden vaikeimpien kysymysten äärellä, tässä kohtaa Hotakaisen kokemus tähtitieteen popularisoijana tulee vahvasti esille.

Mielestäni kirja sopii jokaiselle tähtitieteestä ja tieteellisestä maailmankuvastamme ja sen kehittymisestä kiinnostuneille riippumatta siitä, kuinka vahva kokemus ja tieto lukijalla on. Kirjan voi antaa huoletta alle kymmenvuotiaan luettavaksi ja siitä saa paljon irti myös alan ammattilaiset, joiden työtehtävät saattavat rajoittaa merkittävästi yleiskäsityksen luomista tai se on jopa vanhentunut nopean kehityksen myötä.
Kari A. Kuure

torstai 15. elokuuta 2019

Katsele Merkuriusta aamutaivaalta


Teksti Kari A. Kuure

Aurinkokunnan pienin ja samalla Aurinkoa lähinnä oleva planeetta, Merkurius, on näkyvissä aamutaivaalla lähimmän viikon tai maksimissaan parin viikon ajan. Sen nähdäkseen täytyy herätä ajoissa, sillä Merkurius on kirkkaimmillaan noin kello 5 aamulla ja havaintosuunnassa (itä-koillisessa) täytyy olla selkeää horisonttiin asti.

Merkurius näkyy pienenä pisteenä aamutaivaalla lähellä horisonttia. Kuva © Kari A. Kuure.


Merkurius on haastava kohde kirkkaalla aamutaivaalla. Vaikka sen kirkkaus on -0,6m sen paikka täytyy tuntea ja etsintä täytyy käytännössä tehdä kiikarilla.  Myös hyvä etsintäkartta (esimerkiksi Stellarium) voi olla tarpeellinen apuväline. Kännykkään ja tablettiin on tarjolla useampia ilmaisia ja täysin toimivia ohjelmia ja pienellä maksulla niihin lisää ominaisuuksia.

Elokuun puolivälin jälkeen Merkuriuksen kirkkaus hieman vähenee ja sen korkeus horisontista alenee, jos olet havaitsemassa sitä noin 45 minuuttia ennen auringonnousua.

Havainnot

Merkuriuksella on samanlaiset vaiheet kuin Kuulla.  Planeetta oli suurimmassa itäisessä elongaatiossa 10. päivänä, joten sen vaihe on ehtinyt kehittyä siitä hieman pulleammaksi (valaistunut noin 60 %), suurimman elongaation aikaan Merkurius (ja Venus) näkyy suunnilleen puolikkaana tai hieman vähemmän. Vaiheiden näkeminen edellyttää vähintään 10× -kiikarin tai pienen kaukoputken käyttämistä.

Merkuriuksen pinta on suhteellisen tumma (albedo 0,06) ja siellä ei ole suuria kirkkauseroja. Planeetan näennäinen koko on vain 6,5”. Näin ollen pinnan yksityiskohtien näkeminen ei juurikaan onnistu ja yleensä se on mahdollista vain käytettäessä riittävää suurennusta isossa kaukoputkessa ja punaisella suodattimella. Yleensä suositellut suotimet ovat tummia ja tästä syystä isohko harrastajakaukoputki on lähes välttämätön, jotta kuvan saisi riittävän kirkkaaksi.

Merkuriusta voi myös valokuvata, kaukoputkella vaiheita ja kameran omalla optiikalla maisemaa, jossa Merkurius on horisontin yläpuolella. Kameran lisäksi tarvitset kamerajalusta ja etälaukaisimen (vitkalaikaisun). Valoisa aamutaivas vaatii lyhyen valotuksen, joten voi olla, että oikeaan valotukseen pääsemiseen vaaditaan useita koekuvia erilaisilla valotuksilla. Kaukoputkella kuvattaessa oikea valotus on myös etsittävä, sillä Merkurius ei saa ylivalottua. Käytä tarvittaessa kameran histogrammia kuvan valotusta arvioidessasi.

Tietoja planeetasta

Merkurius kiertää Auringon vain 88 vuorokaudessa. Tästä syystä sen suurin elongaatio toistuu hyvin usein, noin 50 vuorokauden välein. Suurin mahdollinen elongaatio on noin 28° mutta jokaisen suurimman elongaation aikana tätä etäisyyttä ei saavuteta. Käytännössä Merkuriusta voi havaita suhteellisen vaivattomasti muutamana jaksona vuodessa. Tänä vuonna näitä jaksoja oli tai on helmi–maaliskuussa (illalla), kesäkuussa (illalla), nyt elokuussa (aamulla ja marras–joulukuussa (4 vk, aamulla). Alkuvuodesta Merkurius ei ole näkynyt aamutaivaalla ja loppuvuodesta se ei ole näkyvissä iltataivaalla.

Elokuun 20. päivänä Merkurius saavuttaa radallaan perihelin. Silloin sen etäisyys Aurinkoon on 46 miljoonaa kilometriä. Yläkonjunktio (planeetta on Auringon takana) on syyskuun 4. päivänä eikä ole näkyvissä. Maasta katsottuna Merkurius on etäisimmillään syyskuun 10. päivänä, silloin etäisyyttä planeettaan on 207,46 miljoonaa kilometriä. 

Mielenkiintoinen konjunktio Merkuriuksen ja Venuksen kesken on syyskuun 13. päivänä kello 15.55. Tällöin Merkurius on vain 0,3° etäisyydellä Venuksesta suunnassa SSW (Venuksen alapuolella). Venus on tähän aikaan sen verran kirkas, että se pitäisi löytyä päivätaivaalta suhteellisen helposti. Kaukoputkella havaintoja tehtäessä on syytä suureen huolellisuuteen, ettei vahingossa suuntaa kaukoputkea Aurinkoon.

Merkuriuksen halkaisija on vain 4 880 km, keskimääräinen etäisyys Aurinkoon on noin 58 miljoonaa kilometriä, pyörimisaika on lukkiutunut suhteessa 3:2 kiertoaikaan.  Rata on hyvin soikea, eksentrisyys on 0,2056 ja inklinaatio on peräti 7 astetta. Vuorokauden pituus on 58 vrk. Tästä seuraa se, että kun Merkurius pyörähtää itsensä ympäri kolme kertaa samassa ajassa, kun se tekee kaksi kierrosta radallaan. Hidas pyöriminen nostaa pintalämpötilan Auringon valaisemalla puolella noin 400 °C ja pimeällä puolella lämpötila laskee noin -190 °C lämpötilaan. Napa-alueiden läheisyydessä on alueita, joissa lämpötila pysyttelee suhteellisen vakaana ja hyvin kylmänä.

Merkuriuksen tiheys (5 427 kg/m3) on verrattavissa Venukseen ja Maahan. Tiheys on saanut tutkijat arvioimaan, että planeetta on joskus menneisyydessään ollut suurempi, mutta menettänyt jossakin törmäyksessä uloimman ja vähemmän tiheän ulkokuorensa. Tästä syystä vain metallipitoinen ydin olisi säilynyt ja planeetta peittää vain ohut kivikuori. Merkuriuksen pinnalla on huomattava määrä kraattereita, jopa Kuuta enemmän. Ne ovat syntyneet suuren asteroidipommituksen aikana noin 4 miljardia vuotta sitten.





keskiviikko 14. elokuuta 2019

Tähtiharrastajien kesätapaaminen Cygnus 2019


Satu Mäkelä

Tämän vuoden tähtiharrastajien kesätapaaminen järjestettiin Haminassa 25.7. – 28.7. Ohjelmassa oli tavalliseen tapaan esitelmiä, matkakertomuksia, työpajoja sekä vapaamuotoista yhdessäoleskelua nuotiolla ja saunalaiturilla. Helteet tekivät öistäkin trooppisia. Tämä teki uimisen, telttamajoituksen ja pitkät illat nuotion ääressä keskustellessa todella mukaviksi. Kelit olivat yölläkin selkeitä ja auringonlaskujen värit olivat mykistävän upeita jokaisena iltana.

Cygnuksella lapset saivat kysyä tähtitieteestä ja vastaajina olivat vanhemmat. Kuva © Satu Mäkelä.

Tänä vuonna pääaiheita olivat Chilen heinäkuinen auringonpimennys ja Kuuhun laskeutumisen 50. juhlavuosi. Lapsille ja lapsenmielisille oli järjestetty satunurkkaus ja vesirakettien askartelua. Vesirakettien ampuminen oli hauska ohjelmanumero kaikille osallistujille. Lapset huomioitiin myös iltaohjelmassa. Viimeisenä iltana järjestettiin ohjelmanumero jossa lapset kysyvät tähtitieteestä ja aikuiset vastaavat. Vapaaehtoisia kyselijöitä ja vastaajia oli useita. Lopuksi lapset äänestivät kuka aikuisista oli paras vastaaja.

Keskustelimme myös perinteisesti yhdistysten yhteisistä asioista. Lisäksi järjestettiin tilaisuus jossa eri yhdistykset kertoivat viime vuoden kuulumiset ja tapahtumat sekä suunnitelmat tulevalle kaudelle. Tästä yhteistoiminnasta saa paljon uusia ideoita ja näkökulmia miten asiat voi tehdä eri tavalla ja mitä uutta voisi toteuttaa omassa yhdistyksessäkin.

Jälleen kerran yksi kesän parhaista tapahtumista päättyi hyvissä tunnelmissa. Seuraavan vuoden tapahtumapaikka on haussa ja tietoa siitä on luultavasti saatavilla viimeistään ensi vuoden keväällä. Tiedotamme jälleen kun tapahtuman ajankohta ja paikka on tiedossa. Jos et ole ikinä osallistunut tähän tapahtumaan niin lähde mukaan.





maanantai 12. elokuuta 2019

Useita kirkkaita meteoreja ensiyönä


Teksti Kari A. Kuure

Vuoden tunnetuimman meteorisateen, perseidien, maksimi sijoittuu 12./13.8. väliselle yölle (v. 2019, ajankohta vaihtelee hieman vuosittain). Jos sää on selkeää, voi tunnin aikana nähdä useita kymmeniä nopeita meteoreja taivaalla. Tampereella useimmat meteorit nähdään yön pimeimpinä hetkinä kello 00 ja 03 välillä, joskin lähestyvä täysikuu haittaa näkyvyyttä ja rajoittaa havaittuja meteoreja vain kaikkein kirkkaimpiin.

Suhteelisen kirkas perseidi tallentui kameran muistikortille vuonna 2013
Tampereen Ursan tähtitornilla. Kuva © Kari A. Kuure


Meteorisateen aiheuttajana on Swift-Tuttle -komeetasta irronneet pienet pölyhiukkaset. Yleensä valoilmiön aiheuttajan koko on noin riisinjyvänkokoinen kivi. Joukkoon kyllä mahtuu hieman suurempia kappaleita, jo sentin halkaisijainen aiheuttaa hyvin kirkkaan meteorin tai jopa tulipallon. Erittäin kirkkaat ja pitkäkestoiset meteorit ovat yleensä hyvin harvinaisia meteorisateiden yhteydessä, yleensä ne ovat satunnaisia (sporadisia) tapahtumia, joita voi nähdä milloin vain.

Avaruudesta tulevat kappaleet kohtaavat ilmakehän hyvin suurella nopeudella. Tämä aiheuttaa ilman kompressoitumista kappaleen edessä (kappaleen koolla ei ole merkitystä), jolloin kaasu kuumenee ja alkaa hehkua. Lämpötila voi nousta useisiin tuhansiin asteisiin, jos kohtaamisnopeus on suuri. Korkea lämpötila sulattaa ja höyrystää kiviaineksen hyvin nopeasti, meteorin säteilemää valoa nähdään yleensä alle sekunnin.

Suurimmat kappaleet voivat aiheuttaa bolidi-ilmiön, eli loppuleimahduksen. Se johtuu siitä, että avaruudesta tullut kappale on pudonnut tässä vaiheessa jo syvälle ilmakehään (noin 40 km korkeuteen), jolloin kompressoitunut korkeapaineinen kaasu tunkeutuu putoavan kappaleen sisään (ne ovat yleensä hyvin huokoisia) ja kirjaimellisesti räjäyttää pieniksi sirpaleiksi.

Komeetan radalla avaruudessa oleva pölyvana on yleensä hyvin pitkä. Niinpä samaan parveen kuuluvia meteoreja nähdään suhteellisen pitkä ajan kuluessa. Perseidejä nähdään heinäkuun 17.  elokuun 28. päivään mutta maksimi sijoittuu elokuun 10. ja 14. päivien välille. Tänä vuonna maksimi on siis 13. päivän aamuyönä. Maksimin ajankohta siis hieman vaihtelee. Tämä johtuu siitä, että pölyvanan paikka suhteessa maapalloon muuttuu Auringon valonpaineesta johtuen. Komeetan eri ohituskertojen pölyvanat ovat myös eripaikossa ja kuluu yleensä vuosia ennen kuin niiden aiheuttamat meteorivirrat kohtaavat maapallon.

Havaitsemisesta

Jos sää mahdollistaa, meteorihavainnot voi aloittaa heti illan hämärryttyä. Havaintopaikka tulisi olla avoin ja mielellään täysin valosaasteeton, jotta himmeimmätkin meteorit näkyisivät. Havaintoja tehdään siltä suunnalta, jossa näkyvyys taivaalle on mahdollisimman laaja ja jossa on valosaastetta vähiten.

Meteorit näyttävät tulevan Perseuksen ja Kassiopeian tähdistöjen rajalta mutta meteoreja nähdään koko taivaan alueella. Jotkut harrastajat eivät edes havaitse säteilypisteen suunnalta, vaan tarkkailevat taivasta juuri päinvastaiseen suuntaan. Tämä valinta voi olla aivan järkevä, sillä se mahdollistaa laajimman mahdollisen havaintoalueen. Se mikä olisi paras suunta, riippuu paljolti paikallisista olosuhteista.

Meteoreja voi myös valokuvata kameralla, jossa on mahdollisimman laajakulmainen objektiivi, suuri valovoima ja aikavalotus (B). Kirkas kuutamo kuitenkin rajoittaa tehokkaasti pitkien valotusaikojen käyttöä, joten kuvien määrä tulee hyvin suureksi. Digiaikana se ei kuitenkaan ole ongelma, sillä muistikorteille yleensä mahtuu satoja tai tuhansia kuvia. Itse olen käyttänyt valkotasapainona päivänvaloa.

Kameran herkkyyden valinta onkin sitten jo vaikeampi asia. Jos käytät suurta herkkyyttä (kuvaan tulee himmeämpiä meteoreja) mutta valotusaika jää lyhyeksi. Jos taas käytössä on kameran perusherkkyys (yleensä ISO-80 tai ISO-100), vain kirkkaimmat meteorit tulevat näkyviin, mutta voit käyttää hieman pidempää valotusta. Lisäsi valotusta joutuu säätämään yön edetessä taivaan tummuuden mukaan. Sopivaa valotusta saattaa joutua etsimään jopa useana vuonna ennen kuin kunnollisia kuvia onnistuu ottamaan.

Iso, laajakulmainen objektiivi jäähtyy kuvauksen kuluessa. Tämä tarkoittaa kosteuden tiivistymistä objektiivin etulinssille. Tätä voi ehkäistä objektiivin lämmittimellä (kaukoputken huurteenpoistoon tarkoitetulla vastuksella) mutta se yleensä vaatii sen verran sähkövirtaa, että pelkillä paristoilla se ei hoidu. Käytettävissä pitäisi olla verkkovirtaa tai ainakin akkupakki, josta virtaa riittää tunneiksi. Samoin kameran akut tyhjenevät yleensä ennen kuin kuvaussessio päättyy. Kameran vaihtoakku on siis välttämätön varuste mutta mieluummin tulisi käyttää jälleen ulkopuolista virtalähdettä, jos se vain on mahdollista. Useimpiin järjestelmäkamerohin on saatavissa verkkovirralla toimiva ja akun korvaava laite, jolla kuvaamista voi jatkaa tuntikausia.

Jos laitteisto on kunnossa ja toimivuus tarkistettu, niin sitten on aika ryhtyä kuvaamaan. Kamera kiinnitetään tietysti jalustaan, tarkennetaan äärettömään (koekuvauksella tarkistetaan tarkennus) ja lukitaan tarkennus (tai siirrytään käsitarkennukseen) ja valotukset tehdään etä- tai lankalaukaisimella.
Kuvia otetaan sarjassa jatkuvasti ja tarkkaillaan lopputulosta esimerkiksi läppärillä, tabletilla tai kännykällä (jos kamerassa on wifi-yhteys). Jos kamerassa on sekvensikuvausmahdollisuus tai käytettävissä on tämän ominaisuuden mahdollistava etälaukaisin, niin se helpottaa kuvaajan työtä merkittävästi. Jos kaikki menee kuin ”stromsöössä” yön aikana saat muutaman meteorikuvan muistikortille.

Jos onnistut valokuvaamaan perseidejä, Radiantti julkaisee kuvat hyvin mielellään.



perjantai 2. elokuuta 2019

Merkurius kulkee Auringon editse marraskuussa


Kari A. Kuure

Sisäplaneetat (Merkurius ja Venus) joutuvat radallaan silloin tällöin asemaan, jossa ne on mahdollista nähdä kirkasta Auringon pintaa vasten pienenä pisteenä. Tällaista tilannetta kutsutaan ylikuluksi ja ne toistuvat suhteellisen säännöllisesti tietyin väliajoin. Venus on Merkuriusta suurempi (Ø noin 1’) ja se voidaankin nähdä aurinkosuodattimen läpi ilman optista suurennusta ylikulun aikana. Merkurius on niin pieni (Ø noin 10”), että sen ylikulun näkemiseen tarvitaan aina kaukoputki.


Simuloitu kuva Merkuriuksen ylikulusta marraskuussa. Kuvan taustalla on aito Kuva Auringosta, otettu 31.7.2019 ja Merkuriusta kuvaava täplä on lisätty kuvankäsittelyssä. Kuva © Kari A. Kuure.

Kummankin planeetan ylikulku on mahdollista silloin, kun planeetta on radallaan lähellä solmupistettä. Solmupisteellä ymmärretään sitä kohta radassa, joka leikkaa ekliptikan (Maan ratatason). Solmupisteitä on kummankin planeetan radoissa kaksi: nouseva solmu silloin, kun planeetta kohoaa ekliptikan pohjoispuolelle ja laskeva solmu, kun planeetta siirtyy ekliptikan eteläpuolelle.

Merkurius on laskevan solmun läheisyydessä toukokuussa. Vastaavasti nousevan solmun läheisyydessä planeetta on marraskuussa. Ylikulun kesto vaihtelee hieman riippuen siitä, kuinka etäällä ekliptikasta planeetta näkyy ylikulun sattuessa. Toukokuun ylikulun kesto voi olla jopa 8 tuntia ja marraskuussa maksimi kesto on noin 5,5 tuntia. Tämän vuoden ylikulun kesto on hyvin lähellä pisintä mahdollista.

Ylikulkujen sarjat

Merkuriuksen ylikulku tapahtuu sarjoissa. Toukokuun ylikulun jälkeen (edellisen kerran 9.5.2016) seuraava ylikulku tapahtuu 3,5 vuoden kuluttua, jolloin se tapahtuu marraskuussa. Tämän jälkeen seuraavaa ylikulkua joudutaan odottamaan 9,5 vuotta.

Merkuriuksen ylikulut tapahtuvat sarjoina, jolloin sarjaan kuuluvien ylikulkujen paikka Auringon suhteen muuttuu. Marraskuun sarjoissa (ylärivi) Merkuriuksen perättäiset ylikulut siirtyvät kohti pohjoista ja toukokuun ylikulut (alarivi) siirtyvät kohti etelää. Piirros © Kari A. Kuure.


Tämän vuoden ylikulun jälkeen seuraava tapahtuu marraskuussa 2032 (13.11.). Tarkkaavainen lukija huomasikin, että säännön mukaan seuraava pitäisi tapahtua vuonna 2028 toukokuussa, mutta silloin olisi vuorossa sarja no 5 ja sen viimeinen ylikulku tapahtui jo vuonna 1937 ja tälle paikalle sijoittuva sarja no 11 alkaa vasta 2174.

Normaalisti ylikulut sarjoissa tapahtuvat 46 vuoden välein. Merkuriuksen kiertoaika Auringon ympäri ei ole tahdistunut maapallon kiertoajan kanssa ja se jaksottaa ylikulut uusiksi sarjoiksi; toukokuun 414 ja marraskuun ylikulut 828 vuoden välein.

Ylikulkujen sarjat on numeroitu. Marraskuun sarjan numero on 6. Sarjan sisällä ylikulut tapahtuvat tietyssä järjestyksessä. NASAn pimennyssivuilla on luettelo vuosien 1600 – 2300 ylikuluista. Sen mukaan sarjan no. 6 luettelossa oleva ensimmäinen ylikulku oli marraskuussa 1605 ja viimeinen marraskuussa 2295.

Sarjan sisällä ylikulut kehittyvät siten, että päivämäärä siirtyy myöhemmäksi. Marraskuussa sarjat alkavat Auringon eteläosan ylityksillä ja siitä ne siirtyvät kohti pohjoista, kunnes sarjan päättyessä ylikulku tapahtuu Auringon pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisreunalla. Tässä suhteessa ylikulkujen sarjoittuminen muistuttaa auringonpimennysten Saros-jaksoja.

Toukokuun sarjat (esimerkkinä toukokuussa 2016 tapahtunut ylikulku on sarjaa no 7, joka alkoi vuonna 1740 ja päättyy vuoden 2154 ylikulkuun) alkavat Auringon kiekon pohjoisreunasta ja siirtyvä kohti etelää. Ylikulun päivämäärä siirtyy myös myöhäisemmäksi samoin kuin marraskuun sarjoissa.

Ylikulku 2019

Tämä vuoden ylikulku tapahtuu siis marraskuun 11. päivänä. Tampereen horisontin mukaan ensimmäinen kontakti (Merkurius on Auringon kiekonreunan ulkopuolella) kello 14.35.27 ja toinen kontakti (Merkurius on Auringon reunan sisäpuolella) kello 14.37.11. Nämä samat ajat ovat sopivat koko Suomen alueelle, sillä paikkakuntaiset erot ovat alle 3 sekuntia. Auringonlasku Tampereella tapahtuu kello 16.50, joten Merkurius ehtii edetä Auringon edessä vain lyhyen matkaa.

Merkurius on lähes Auringon kiekon keskellä kello 15.20 UTC ja kolmas kontakti tapahtuu kello 18.02 UTC ja neljäs kontakti kello 18.04 UTC. Ajat ovat UTC aikoja koska Suomessa Aurinko ja Merkurius ovat jo horisontin alapuolella ja niitä voidaan havaita vain tietyistä paikoista kuten seuraavasta selviää.

Merkuriuksen ylikulku kokonaisuudessaan ei näy Euroopan mantereella, vaan auringonlasku tapahtuu kaikkialla ennen kolmatta ja neljättä kontaktia. Ylikulku näkyy kokonaan vain Etelä-Amerikassa ja Tyynellä merellä. Pohjois-Amerikassa Aurinko ei vielä ole noussut ylikulun alkaessa.

Lähin paikka, jossa ylikulku näkyy kokonaisuudessaan, on Madeira (Funchal) ja Teneriffa (Puerto de la Crus). Molemmissa paikoissa auringonlasku tapahtuu vain muutama minuutti myöhemmin kuin ylikulku päättyy. Toki lännempänä olevilla saarilla (Comera ja La Palma) olisi hieman paremmat paikat (ei aivan niin yhtä herkkiä horisontissa olevalle pilvisyydelle) mutta niiden länsirannikolle täytyy erikseen kulkea esimerkiksi vuokratulla autolla. Aikavyöhyke näillä molemmilla saarilla on UTC, joten edellä ilmoitettu kellonajat ovat myös paikallisaikoja.

Havaitseminen

Merkuriuksen ylikulun havaitsemiseen tarvitaan kaukoputki tai vähintään kiikari, koska Merkuriuksen halkaisija on hieman alle 10 kaarisekuntia. Ilman optista suurennusta yleensä ihmisen näkökyvyksi ilmoitetaan noin 1 kaari minuutti, joten suurennusta tarvitaan vähintään kuusinkertaisesti ennen kuin Merkurius näkyisi riittävän suurena erottuakseen Auringon kirkasta pintaa vasten. Paras suurennus on noin 50 – 100×.

Toukokuussa 2016 tapahtunut Merkuriuksen ylikulku kuvattu H-alfa aallonpituudella. Kuva © Kari A. Kuure.


Havaintoväline täytyy varustaa Auringon havaitsemiseen sopivalla suodattimella, esimerkiksi Astro Solar -kalvosta valmistetulla suodattimella. Sama koskee myös kameraa, jos valokuvaat ylikulkua. Auringon pimennykseen katsomiseen tarkoitettu hitsaussuojalasi no 14 soveltuisi myös, mutta sen kiinnittäminen kaukoputkeen voi olla hieman vaikeaa. Kiikarissa molemmat objektiivit pitäisi varustaa tällaisella suodattimella, ei siis kovinkaan kätevää. Valokuvatessa hitsaussuojalasi ei ole yleensä riittävän laadukas, jotta terävät kuvat olisivat mahdollisia.

Valokuvaamista varten tarvitaan kameran ja teleobjektiivin tai kaukoputken lisäksi tukeva jalusta. Kaukoputken seurantajalusta olisi tietysti paras mahdollinen väline, mutta käsinseuranta on täysin mahdollista.

Sanomattakin on selvää, että tarkennus täytyy tehdä huolellisesti, olipa käytössäsi sitten kaukoputki tai kameran oma optiikka. Kaukoputket ovat lähes poikkeuksetta käsitarkenteisia, joten tarkennus täytyy tehdä hyvin huolellisesti. Kameran oma optiikka voi olla ja hyvin usein on automaattitarkenteinen. Kaikkien kameroiden automaattitarkennus ei kuitenkaan toimi kunnolla äärettömään (esimerkiksi tähdet saattavat tulla kuvaan täplinä), joten tällaisessakin tapauksessa manuaaliseen tarkentamiseen siirtyminen on järkevä ratkaisu. Jälleen tarvitaan huolellisuutta ja on syytä tehdä harjoittelua ennen H-hetkeä.

Toukokuun 2016 ylikulku valokuvattu CaK-aallonpituudella. Kuva © Kari A. Kuure.


Kamerassa sopiva herkkyys (yleensä noin ISO-100), lyhyt valotusaika (noin 1/640 s) ja riittävän pieni aukko (8 – 11) ovat perusedellytyksiä onnistuneeseen valokuvaamiseen. Sopivat valotusarvot on syytä tarkistaa ennen ylikulun alkamista, mieluusti jo edellisenä päivänä. Ylivalottumisen havaitseminen kameran näyttökuvasta voi olla vaikeaa, mutta onneksi siihenkin ongelmaan löytyy ratkaisu. Nykyaikaisessa digikamerassa on mahdollisuus tarkastella kuvan historgrammia. Se paljastaa mahdollisen yli- ja alivalottumisen hyvin kätevästi. Tutustu siis histogrammin käyttöön, vaikka kameran manuaalin avulla, jolloin vältyt valotusvirheiltä. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin ylivalottuneet kuvat näinkin harvoin tapahtuvan ilmiön havaitsemisessa.

Sääolosuhteet

Suomen sää marraskuussa ei ole yleensä selkeää: räntää rätkii ja tuulikin voi olla voimakas. Näin ollen hyvä vaihtoehto on hankkiutua esimerkiksi Teneriffalle tai Madeiralle talviloman viettoon. Tosin marraskuu on myös Atlantilla myrskyherkkää aikaa, joten mitään takeita selkeästä säästä kummallakaan saarella ei ole.

Seuraavat ylikulut

Merkuriuksen ylikulku tapahtuu edellä kerrotun väliajoin. Seuraava on 13.11.2032 kello 10.54.32 – 13.07.577.11.2039 (kello 9.19. –12.14.) ja 7.5.2049 (kello 13.02 –19.44) tapahtuvat ylikulut näkyvät kokonaisuudessaan Suomesta, jos sää on selkeä! Vuoden 2032 ylikulun alku jää näkemättä maamme pohjoisosasta, vuoden 2039 ja 2049 ylikulut näkyvät kaikkialla Suomessa.

Venuksen ylikulku tapahtui edellisen kerran 6.6.2012 ja seuraavan kerran se tapahtuu 11.12.2117 ja 8.12.2125, kumpikaan näistä ei näy Suomessa. Seuraava Suomessa näkyvä Venuksen ylikulku tapahtuu 11.6.2247 ja 9.6.2255. Ylikuluissa on siis kyse erittäin harvinaisista tapahtumista, jollaista voisi kuvata tapahtuvaksi vain ”kerran elämässä”.




torstai 18. heinäkuuta 2019

Kuu pimeni osittain – havaitsijoiden ottamia valokuvia.


Teksti Kari A. Kuure

Tiistaí-iltana (16.7.2019) alkoi osittainen kuunpimennys ja se kesti seuraavan vuorokauden puolelle. Tällä kertaa pimennys ei ollut täydellinen, vaan reilut puolet Kuusta oli Maan täysvarjossa. Kuu alkoi työntyä täysvarjoon muutama minuutti sen jälkeen, kun Kuu oli noussut horisontista puolivarjoon pimentyneenä.

Sääennuste teki kepposen monelle havaitsijalle. Sää- ja pilvisyys ennuste kertoi selkeän sään alkavan noin kello 3 aikaan aamulla, jolloin pimennys oli jo ohi täysvarjon osalta. Selkeytyminen alkoikin, mutta neljä tuntia ennustettua aikaisemmin. Tämä näkyy Tampereen Ursan sääkameroiden ottamista kuvista. Kuun noustessa kello 22.44 oli vielä pilvistä mutta täysvarjopimennyksen alkaessa kello 23.01 pilvet olivat vetäytyneet ja Kuu näkyi selkeästi matalalla kaakossa. Selkeää säätä riittikin sitten koko pimennyksen aikana.

Ennustettu pilvinen sää karkotti potentiaaliset havaitsijat. Itsekin vedin ”unta palloon” kun luotin sääennusteen paikkansapitävyyteen, tosin, koska se on täysin osunut oikeaan? Onneksi aivan kaikki havaitsijat eivät olleet nukkumassa, vaan joitakin kuvia saatiin myös julkaistavaksi.

Tomi Kurri oli kuvaamassa kuunpimennystä Härmälässä Pyhäjärven rannassa. Tässä hänen ottamat kuvat:

Tomi Kurrin kuvasvälineenä oli  Sky-Watcher 72ED ja kamerana iPhone.





Marko Tolvanen kuvasi Sääksmäen sillan läheisyydessä hienon kuvan pimentyneestä Kuusta ja nukkuvista valkoposkihanhista.

Marko Tolvasen kuvausvälineenä oli
Canon 1000D + Sigma 70-200mm APO @ 126mm f/8.0 ISO400 2s (17.7.2019 00:22).

Jorma Mäntylä Kangasalta kuvasi myös kuunpimennystä


Pimentyneen Kuun lisäksi Jorma Mäntylä sain vangittua ohi lentäneen Kansainvälisen avaruusaseman, joka näkyy kuvassa Kuun yläpuolell olevina kahtena viiruna. Klikkaa kuvaa suuremmaksi jos viirut eivät näy kunnolla!




Tapio Lahtinen teki tomelapse-viedon kuunpimennyksestä





perjantai 12. heinäkuuta 2019

Kuu pimenee osittain


Teksti Kari A. Kuure

Heinäkuun 16./17. päivien välisenä yönä Kuu pimenee osittain. Pimennys ei ole aivan yhtä näyttävä kuin edellisellä kerralla tammikuussa (21.1.2019), mutta pimennys on hyvin mielenkiintoinen, koska Kuu näkyy hyvin matalalla eteläisellä taivaalla. Kuun maksimikorkeus on noin 8 astetta. Matalasta korkeudesta johtuu myös se, että pimennys voi jäädä pilvien taakse, vaikka muutoin selkeää olisikin.


Pimennyksen vaiheet. Symbolien selitykset ovat tekstissä. Kuva  F.Espenak, NASA’s GSFC.



Kuunpimennys alkaa puolivarjopimennyksellä (P1) kello 21.43.53, jolloin Kuu ei vielä ole noussut Tampereen horisontin ylle. Kuu nousee kello 22.44 ja täysvarjopimennyksen osittainen vaihe alkaa (U1) kello 23.01.43. Pimennys on syvin kello 00.31.54 seuraavan vuorokauden puolella ja täysvarjopimennys päättyy (U4) kello 1.59.39 ja puolivarjopimennys päättyy (P4) kello 3.17.36. Kuu laskee horisonttiin kello 4.26. Syvimmillään Kuun halkaisijasta 66 % on täysvarjossa. Merkinnät: P1, U1, U4 ja P4 viittaavat kaavioon pimennyksen vaiheista!

Pimennyksen näkyvyysalue. Kuva  F.Espenak, NASA’s GSFC.

Pimennyksen aikaan Kuu on lähellä apogeetä (20.7. kello 23, etäisyys 406 200 km), eli ratansa kauimmaista pistettä. Niinpä Kuun etäisyys pimennyksen maksimin aikaan on 398 300 km ja se näkyy meille 29,99 kaariminuutin kokoisena. Tosin kuuilluusio lähellä horisonttia vaikuttaa katselijaan ja Kuu tuntuu olevan hyvinkin suuri.

Lähivuosina kuunpimennyksiä nähdään huonosti. Seuraavan kerran täydellisen pimennyksen alku nähdään (ehkä) 19.11.2021 ja sen jälkeen vasta vuonna 2025, jolloin Kuu nousee täysvarjopimennyksen ollessa jo suhteellisen pitkällä. Seuraava alusta loppuun Tampereella nähtävä täydellinen pimennys tapahtuu vasta joulukuun 31. vuonna 2028.




maanantai 17. kesäkuuta 2019

Kirjauutuus: Astrobiologia


Kirsi Lehto
Astrobiologia – Elämän edellytyksiä etsimässä
Ursa 2019
ISBN 978-952-5985-66-5




Viimevuosina Marsia tai eksoplaneettoja koskettelevissa tutkimusuutisissa on säännönmukaisesti yleensä viitattu tai arvioitu elämän esiintymistä planeetalla. Itse uutisessa ei useinkaan ole tuotu esille sellaisia havaintoja, jotka viittaisivat elämän esiintymiseen tutkimuskohteessa. Elämän mahdollisuuteen viittaamalla pyritään saamaan muutoin niin pitkästyttävän kuivasta raportista trendikäs ja mielenkiintoinen uutinen. Kyse on astrobiologian viime vuosien kokemasta noususta trendikkääksi tutkimus- ja ennen kaikkea uutisaiheeksi.

Mitä sitten astrobiologia oikeastaan on? Astrobiologian tutkija Kirsi Lehto (Turun yliopisto) on tarttunut aiheeseen ja kirjoittanut kirjan Astrobiologia, jossa hän selventää tutkimuksen perusperiaatteita ja erityisesti päivittää lukijoittensa tiedot siitä, mitä elämän synnystä tiedetään. Kyse ei kuitenkaan ole astrobiologian oppikirjasta vaan kiehtovasti kerrotusta elämän tarinasta maapallolla sellaisena ja siinä määrin kuin siitä nykyisin tiedetään. Kyseessä ei siis ole koko totuus asiasta, sillä aiheen tutkimus on oikeastaan vasta alussa ja monia yksityiskohtia on vielä selitystä tai kuvausta vailla.

Kirsi Lehdon lähtökohtana on siis selventää niitä astrobiologian ongelmakohtia, joihin tutkijat törmäävät omissa tutkimuksissaan. Koska tunnemme vain yhden elämän synnyn (omamme), on luonnollista ottaa se käsittelyyn niin tarkasti kuin se tämän tyyppisessä kirjassa on mahdollista. Lehto kuljettaa lukijansa läpi vuosimiljardien aina maapallon synnystä alkaen ja päätyen tähän päivään ja ehkä hieman viitaten myös tulevaan.

Matka on kiehtova, kirjaa lukiessa voi melkein nähdä kemiallisen evoluution käynnistyvä, aminohappojen syntyvän ja niiden muodostuvan ensin RNA-ketjuksi ja myöhemmin DNAksi. Matkan aikana syntyvät ensimmäiset solut, joista myöhemmin tulee monisoluisia alkeellisia eliöitä, alkeellista elämään ja kuinka se vaikuttaa maapallon ilmakehään ja ilmastoon. Matka on pitkä ja hidas kunnes muutama sata miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, joka suorastaan räjäytti evoluution ja elämän valtasi maapallon mitä moninaisemmissa muodoissaan.

Kirjassa pohditaan ja viitataan myös eksoplaneettojen ja avaruuden muukalaisten mahdolliseen olemassaoloon. Jos saisimme viestin avaruudesta, olisiko siihen järkevää vastata vai olla hyvin hiljaa? Vastausta kysymykseen Lehto ei anna, pohtii vain. Mutta miksi emme ole tällaista viestiä vastaanottaneet? Vai onko niin, että emme yksinkertaisesti tunnista toisenlaista elämänmuotoa elämäksi, tai avaruuden muukalaiset eivät ole kiinnostuneet kommunikoimaan muiden mahdollisten teknisten kulttuurien kanssa. Lehto ei kirjassaan kovinkaan paljo näille kysymyksille tilaa anna, kunhan vain hieman viittaa näihin avoimiin kysymyksiin. Vai olemmeko sittenkin yksin tai ensimmäiset?

Astrobiologia kirja on kiinnostavaa luettavaa niin laiturin nokassa tai riippumatossa luettavaksi.

Kari A. Kuure



maanantai 6. toukokuuta 2019

Kirjauutuus: Kosmologian alkulähteillä


Pekka Teerikorpi
Kosmologian alkulähteillä
Ursa 2019
ISBN 978-952-5985-64-1



Kosmologia on kiehtova tiede, jonka juuret ulottuvat tieteenhistoriassa yllättävän syvälle. Jo antiikin kreikkalaisilla, tai ehkäpä vielä vanhemmilla kulttuurikansoilla oli luonnonfilosofeja, joilla oli jonkinlainen ajatus tai käsitys maailman(kaikkeuden) rakenteesta. Olipa tämä ajatus oikea tai väärä, se yleensä perustui niihin havaintoihin ja tietoihin, jotka olivat filosofin käytettävissä. Tilanne tässä suhteessa ei ole muuttunut, sillä nykypäivänkin kosmologit rakentavat ajatuksensa ja mallinsa aikaisemman tiedon ja havaintojen harteille. Tämä tulee selkeästi esille Pekka Teerikorven uusimmassa kirjassa Kosmologian alkulähteillä.

Vaikka Teerikorpi viittaakin hyvin usein varhaisiin filosofeihin, kirjan pääpaino on 1900-luvun kosmologisessa tutkimuksessa Albert Einsteinin aikalaisineen ja seuraajineen aivan nykypäivän tutkimuksiin asti. Merkittävässä pääroolissa kosmologisen tutkimuksen alkuvaiheessa oli tietysti Edwin Hubble, jonka havainnot galaksien etäisyyden kasvusta osoitti maailmakaikkeuden laajenevan. Ennen hänen havaintojaan ja päätelmiään, maailmankaikkeuden rakenteesta ei oikein ollut minkäänlaista käsitystä, itse asiassa Linnunradan ajateltiin olevan suurin piirtein koko kaikkeus. Tähtitaivaalla näkyvien utuisten pilvien (=galaksien) arveltiin olevan osa Linnunrataa.

Einsteinin teorian ja Hubblen havaintojen myötä tutkimus sai siivet ja hyvin nopeasti oltiin saatu oikea kuva galaksiavaruudesta – ainakin pääpiirteissään. Etäisyydet ja nopeudet kasvoivat, ja tietämys alkoi konvergoitua nykyiseksi suhteellisen nopeasti. Oman lukunsa maailmankaikkeuden rakenteeseen ja syntyyn loi valoa kosmisen taustasäteilyn havaitseminen, inflaatioteoria ja vain hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten havaittu kiihtyvä laajeneminen. Uusimmat satelliittihavainnot ovat myös vahvistaneet pimeän aineen olemassa olon, mitä se sitten lieneekään ja pimeän energian, joka näyttää olevan vastuussa kiihtyvästä laajenemisesta.

Teerikorpi marssittaa esiin suuren joukon kosmologiaan liittyviä tutkijoita (henkilöhakemisto on kuusi sivuinen, kun asiahakemisto on ”vain” neljä sivuinen), joiden työ on omalta osaltaan edistänyt maailmankaikkeuden rakenteen ymmärtämistä. Osa näistä tutkijoista on ”tuttuja nimiä” mutta vähintäänkin yhtä paljon on täysin tuntemattomaksi jääneitä tutkijoita, joiden tutkimuspanos on kuitenkin ollut ratkaisevan tärkeää jatko kannalta. Pekka Teerikorpi on osa tätä tiedeyhteisöä, onhan hän osallistunut Hubblen vakion tutkimuksiin monellakin eri tavalla. Kirjassaan hän mielenkiintoisesti hieman valottaa myös omaa osuuttaan tutkimuksissa.

Puhdas  sattuma on, että Tampereen Ursassa keskusteltiin alkuvuodesta 2019 nimenomaan Hubblen vakion merkityksestä ja siitä, miksi eritavoin tehtyjen havaintojen pohjalta laskelmat antavat eri arvon vakiolle? Jälkimmäistä kysymystä valitettavasti Teerikorpi ei käsittele.

Kosmologian alkulähteillä on kirja tähtitieteen historiasta kiinnostuneille, ja uskon heitä olevan paljon. Itse luin kirjan hyvin suurella mielenkiinnolla, joten uskon sen olevan hyvin kiinnostava myös monelle muulle tähtiharrastajalle. Mikäpä sen mukavampaa voisi ollakaan kuin nauttia kesäisestä lämmöstä ja auringosta hyvää kirjaa lukien.
Kari A. Kuure


tiistai 9. huhtikuuta 2019

Kirjauutuus: Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin


Stephen Hawking
Toimittanut John Murray
Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin
WSOY 2019
ISBN 978-951-0-43748-3
nidottu 249 sivua
Suomentanut Markus Hotakainen
Suomalaisen laitoksen esipuhe Esko Valtaoja
Alkusanta Eddie Redmayne
Johdanto Kip S. Thorne
Jälkisanat Lucy Hawking



Stephen Hawkingin viimeiseksi jäänyt kirja Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin oli vielä työnalla hänen kuollessaan. Kirjan tekivät valmiiksi Hawkingin tutkijatoverit ja perikunta.

Kirjassa käsitellään kymmentä eri aihetta, joita Hawking piti suurina kysymyksinä. Monet näistä aiheista ovat tuttuja monestakin eri yhteydestä, mutta on mielenkiintoista lukea niistä Hawkingin vastaukset kysymyksiin. Ennen kysymysosiota, kirjassa käsitellään Hawkingin elämää hänen itsensä kertomana. Osuus ei ole pitkä, vain 22 sivua, joten hyvin katkelmalliseksi se jää. Toisaalta, kirjaa ei ole tarkoitettukaan omaelämäkerraksi, joten laajempi elämäkerrallinen osuus olisi vain muuttanut kirjan luonnetta tarpeettomasti.

Kirjassa siis käsitellään kymmentä kysymystä, joihin Hawkin haluaa vastata ja kertoa oman näkemyksensä. Kysymykset ovat hyvin valittuja mutta itse en olisi kirjaan ottanut kysymyksistä järjestyksessä ensimmäistä: Onko jumala olemassa? Kysymys poikkeaa niin paljon kirjan muiden kysymysten aihepiiristä, että se tuntuu jotenkin keinotekoiselta ja irralliselta tässä yhteydessä. Hawking oli tietääkseni ateisti ja tämän näkemyksen hän tuo esiin tekstissään. Jakson lopulla hän paljastaa vastauksen pohdiskeltuaan ensin kysymystä monelta taholta.

Kirjan takakanteen on listattu kaikki käsitellyt kysymykset. Niitä on sen verran runsaasti, että niiden kaikkien käsitteleminen tässä yhteydessä ei ole mahdollista, mutta muutamalla avainsanalla yritän luonnehtia aihepiiriä. Kirjassa käsitellään kaiken alkua, älyllisen elämän olemassa oloa, tulevaisuuden ennustamista, mustan aukon rakennetta, aikamatkustusta, ihmiskunnan selviäminen, avaruuden asuttaminen, tekoälyä ja tulevaisuuden muokkaamista.

Poimin kuitenkin musta aukot sellaiseksi kysymykseksi, joka on tietysti ajankohtaakin liittyen mielenkiintoisin käsitellyistä aiheista. Tämä myös sen vuoksi, että Stephen Hawking on ansainnut kannuksensa nimenomaan mustien aukkojen tutkijana. Tämän vain 19 sivua pitkän osan Hawking aloittaa vuodesta 1783, jolloin John Michell päätteli, että maailmankaikkeudessa voisi olla tähtiä, jotka ovat niin massiivisia, että valokaan ei niistä pääsisi pakenemaan. Michell kutsui näitä tähtiä pimeiksi tähdiksi. Seuraava askel aiheen käsittelyssä on tietysti, tai lähes itseoikeutetusti Albert Einstein ja hänen gravitaatioteoriansa vuodelta 1915.

Seuraava askel mustien aukkojen historiassa oli vuosi 1930 ja Subrahmanyan Chandrasekhar, joka osoitti, että valkoisen kääpiön suurin mahdollinen massa on 1,4 auringonmassaa. Sitä massiivisemmat tähdet romahtavat lopulta neutronitähdiksi tai vielä massiivisemmat mustiksi aukoiksi. Mustien aukkojen synnyn neutronitähtien luhistumisella päätteli Robert Oppenheimer yhdessä George Volkoffin ja Hartland Snyderin kanssa vuonna 1939. Monien muidenkin tutkijoiden nimet vilahtavat Hawkingin tekstissä ja lopulta hän pääsee omaan osuuteensa mustien aukkojen tutkimuksessa.

Kysymykset vastauksineen ovat mielenkiintoisia ja uskon aiheen ja aiheet kiinnostavan monia, ei vain tähtitieteestä tai kosmologiasta kiinnostuneiden vaan kaikkia tiedekirjojen ystäviä hyvin monialaisesti. Kirjaa voin myös suositella laajentamaan itse kunkin yleistietämystä tieteistä ja tietysti heille, jotka juuri nyt etsivät vastauksia kirjan kysymyksiin.

Kari A. Kuure

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Komeetta Iwamoto ohittaa Maan


Komeettoja havaitseville olisi mielenkiintoisa aika tiedossa, jos vain sää suosisi. Komeetta C/2018 Y1 (Iwamoto) ohittaa maapallon helmikuun 13. päivän aamuna suhteellisen läheltä. Etäisyys on lyhimmillään vain 0,299 au (n. 45 miljoonaa km) ja komeetta on silloin ekliptikan tasossa. Radan inklinaatio on 160,4 astetta, joten se siirtyy nopeasti pohjoisen suuntaan tähtitaivaalla ja samalla menettää kirkkauttaan. Kirkkaimmillaan komeetta alkaa olla näinä päivinä ja se on noin 6,5 magnitudia.

Komeetta Iwamoton rata Maan läheisyydessä 13.helmikuuta.Kuva JPL


Komeetan kirkkaus mahdollistaisi sen näkemisen paljain silmin täysin pimeässä paikassa. Suomessa kaikkialla oleva lumipeite kuitenkin vähentää taivaalla näkyvien kohteiden kirkkauseroja taustataivaan suhteen, joten paljain silmin komeetan näkemisestä ei ole toivoakaan. Sen sijaan pienellä kiikarilla tai kaukoputkella komeetta voisi olla suhteellisen helppo kohde kokeneelle harrastajalle.

Komeetta näkyy helmikuun Maan ohituksen aikaan Leijonan tähdistössä ja on horisontin yläpuolella heti illan pimentyessä. Kello 20 aikaan (12.2.2019) se on melko tarkkaan idässä noin 17 asteen korkeudella ja h Leo -tähden lähellä. Komeetta kulkee ko. tähden editse iltapäivällä Suomena aikaa samana päivänä, eikä illan tullen ole edennyt vielä kovinkaan kauas tähdestä. Näin ollen tähteä voi käyttää komeetan etsimiseen esimerkiksi kiikarien avulla.

Komeetta Iwamoton voi löytää taivaalta Leijonan tähdistöstä. Kuva © Kari A. Kuure.


Komeetta C/2018 Y1 on pitkäkestoisella radalla. Sen kiertoaika on 1371,34 vuotta, ja edellinen vierailu aurinkokunnan sisäosiin tapahtui vuonna 648 jaa. Silloin sitä ei tiettävästi kukaan havainnut. Seuraavan kerran komeetta on perihelissään vuonna 3390.

Komeetan rata vie sen kauas aurinkokuntamme ulko-osaan. Radan apheli on 230–264 au etäisyydellä Auringosta. Perihelietäisyys oli 1,29 au Auringosta ja komeetta oli radallaan tässä kohtaa 7. helmikuuta noin kello 2.30 Suomen aikaa.

Komeetan löysi japanilainen komeettoihin erikoistunut harrastaja Masayuki Iwamoto, jonka ansioihin lukeutuu myös komeetan C/2013 E2 löytäminen. Tämä komeetta olisi Härän tähdistössä mutta sen etäisyys on tällä hetkellä yli 16 au, joten komeetan kirkkaus (noin 30 magnitudia) ei riitä sen näkemiseen isoillakaan harrastajakaukoputkilla. Kovin helppo kohde komeetta ei ollut vuonna 2013 maaliskuussakaan, sillä sen visuaalinen kirkkaus oli silloin 14,5 magnitudia. Näin himmeitten komeettojen havaitsemiseen tarvitaan suhteellisen kookas ja valovoimainen kaukoputki.